Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
Читать онлайн книгу.
mutta ei vähempää valkeutta. Toinen poimuissa oleva liinaside ympäröi kasvoja leukaan asti, jonka ympäri se oli kierretty niin että sen päät riippuivat rinnalla ylettyen mustan hameen yläreunaan. Mutta tämä otsa meni tuon tuostakin ryppyihin, ikäänkuin tuskallisen tunteen vaikutuksesta; silloin molemmat mustat kulmakarvat äkillisesti lähestyivät toisiaan. Hänen samoin mustat silmänsä milloin kiintyivät ylpeän tutkistelevina toisen kasvoihin, milloin taas loivat katseensa kiireisesti alas, ikäänkuin peittääkseen salaisuuttaan. Erinäisinä hetkinä tarkkaavainen havaitsija olisi kenties huomannut niiden rukoilevan kiintymystä, ymmärtämystä, sääliä; toisina hetkinä hän olisi voinut niissä huomata vanhan vihan äkillistä välkähdystä, vihan, jota joku salainen intohimo hillitsi. Kun nuo silmät olivat liikkumatta ja hajamieliset, olisi joku saattanut niissä välistä nähdä ylpeän kyllästymisen ilmeen, toinen taas olisi voinut niissä havaita salaisen ajatuksen työskentelyä, mieleen kotiutuneen huolen valtaa, joka oli ympäröivien olioiden vaikutelmia voimakkaampi. Hänen tavattoman kalpeat poskensa olivat hieman kaarevat, mutta hitaan riutumisen laihduttamat ja muuttamat. Hänen huulensa, vaikkakin tuskin vaalean punan värittämät, erosivat kuitenkin selvästi tästä kalpeudesta; niiden liikkeet olivat, samoin kuin silmien, vilkkaat, äkilliset, täynnä ilmehikkäisyyttä ja salaperäisyyttä. Hänen korkea ja hyvin kehittynyt vartalonsa jäi varjoon ryhdin tavaksi tulleen velttouden vuoksi, tai näytti joskus muodottomalta hänen tehdessään muutamia äkillisiä ja säännöttömiä liikkeitä, jotka jo naiselle olivat liian jyrkkiä, nunnalle sitä enemmän. Hänen puvussaankin oli osaksi jotain tavatonta tai huolimatonta, mikä tiesi omituista nunnaa; hänen vyönsä oli sidottu jonkunmoisella hienon maailman taidokkaisuudella, ja otsasiteen alta pisti toisella ohimolla esiin tumma kutri, mikä osoitti, että hän joko unhoitti tai halveksi luostarisäädöstä, joka määräsi alati pitämään hiuksia hyvin lyhyinä, hengellisen säädyn menojen mukaan leikattuina.
Kaikki tämä ei ollenkaan herättänyt noiden kahden naisen huomiota, he kun eivät olleet tottuneet eroittamaan toista nunnaa toisesta. Ja luostarinjohtaja, joka ei nähnyt aatelisneitosta ensi kertaa, oli jo, kuten niin moni muu, tottunut siihen eriskummaiseen, mikä oli havaittavissa tämän nunnan puvussa ja eleissä.
Hän seisoi tänä hetkenä, kuten jo mainitsimme, rautaristikon takana, lievästi nojaten siihen toisella kädellä, pidellen kiinni kangista valkoisilla sormillaan, kasvot hieman kumarassa, tässä asennossa tarkastaen tulijoita.
– Arvoisa sisar, ja jalosukuinen neiti, sanoi luostarinjohtaja kumartaen ja ojentaen oikeata kättään povelleen. – Tässä on se tyttö parka, jolle olette luvannut voimakasta suojelustanne, ja tässä on hänen äitinsä.
Täten esitetyt molemmat naiset kumarsivat syvään. Neiti viittasi heille kädellään, että se riitti ja kääntyi munkin puoleen sanoen:
– Olen hyvin onnellinen, että saatan tehdä jotain, mikä on mieluisaa hyville ystävillemme, kapusiinilais-munkeille. Mutta – jatkoi hän – kertokaa minulle yksityiskohtaisemmin tämän nuoren tytön asia, jotta paremmin voin ratkaista, mitä on tehtävissä hänen hyväkseen.
Lucia hulmahti vallan punaiseksi ja kumarsi päänsä povelleen.
– Nähkääs, arvoisa sisar … alkoi Agnese. Mutta silmäniskulla luostarinesimies keskeytti hänen puheensa ja vastasi:
– Tätä nuorta tyttöä, arvoisa neiti, on, kuten jo sanoin, minulle suosittanut eräs uskonveljistäni. Tämän tytön täytyi salaa lähteä kotiseudultaan paetakseen suuria vaaroja. Ja hän tarvitsee joksikin aikaa tyyssijaa, missä voi elää tuntemattomana ja mihin ei kukaan rohkene tulla häntä häiritsemään, olipa se sitten vaikka itse…
– Mitkä ovat nuo vaarat? keskeytti neiti. Minä pyydän, arvoisa isä, kertokaa minulle tämä asia noin pitkään verukehtimatta. Tiedättehän, että me nunnat olemme uteliaita kuulemaan tarinoita kaikkine yksityiskohtineen.
– Ne ovat sellaisia vaaroja, vastasi luostarinjohtaja, joihin tuskin on sallittu hienosti viitata arvoisan luostarisisaren siveiden korvien kuullen.
– Niin, luonnollisesti, ehätti sanomaan neiti, ohuesti punastuen. Oliko se häveliäisyyttä? Ken olisi huomannut nopean ylenkatseellisen harmin ilmeen, joka seurasi tuota punastumista, olisi saattanut epäillä johtuiko se häveliäisyydestä, varsinkin jos olisi verrannut tuota punaa siihen, mikä joka hetki purppuroi Lucian poskia.
– Riittäköön kun sanon, jatkoi luostarinjohtaja, että muuan häpeämätön aatelismies, väärinkäyttäen valtaansa – kaikki maailman mahtavat eivät käytä Jumalanlahjoja hänen kunniakseen eivätkä lähimäisensä hyödyksi, kuten arvoisa neiti – että samainen aatelismies, kauan vainottuaan tätä ihmislasta julkeilla houkutuksillaan ja huomattuaan ne tehottomiksi on rohjennut vainota häntä julkisella väkivallalla, niin että tyttö paran on ollut pakko paeta kotoaan.
– Tulkaa lähemmäksi, nuori ystävä, sanoi neiti Lucialle, viitaten hänelle sormellaan. Tiedän että totuus puhuu luostarinjohtajan suun kautta; mutta ei kukaan tunne tuota asiaa paremmin kuin te. Teidän on sanominen, oliko tuo aatelismies todella julkea ahdistaja.
Lähestymiskäskyä Lucia heti noudatti. Mutta vastaaminen ei käynyt niinkään helposti. Tätä seikkaa koskeva kysymys, vaikka sen olisi tehnyt hänen omaan säätyynsä kuuluva henkilö, olisi saattanut hänet suuresti hämilleen. Kun sen hänelle teki aatelisneiti ja lisäksi hieman ivallisen epäilevästi, se riisti Lucialta kaiken rohkeuden vastata.
– Neiti, arvoisa sisar … sopersi hän; eikä hänellä näyttänyt olevan mitään muuta sanottavaa.
Nyt Agnese, joka luonnollisesti Lucian jälkeen paraiten tunsi asian, katsoi olevansa oikeutettu tulemaan tyttärensä avuksi.
– Arvoisa sisar, hän virkkoi, saatanpa vakuuttaa ja todistaa, että tyttäreni, jonka näette tässä edessänne, kammoksui tuota aatelismiestä yhtä suuresti kuin paholainen vihkivettä; tarkoitan että paholainen oli juuri tuo aatelismies. Mutta, suokaa minulle anteeksi, että lausun ajatukseni huonosti, me kun olemme yksinkertaista väkeä sellaista, joksi Jumala on meidät luonut. On totinen tosi, että tämä rakas lapseni oli kihloissa meidän säätyisen nuoren miehen kanssa, että hän on kasvatettu Jumalanpelvossa ja muuten vakavalla pohjalla. Ja jos herra pastorissa olisi ollut enemmän miestä, sellaista, mitä minä miehellä tarkoitan … tiedän että nyt puhun hengellisestä miehestä … mutta isä Cristoforo, tämän luostarinjohtajan ystävä, on hengellinen mies hänkin, mutta täynnä ihmisrakkautta; ja jos hän olisi täällä, hän saattaisi todistaa…
– Olettepa kovin kärkäs puhumaan, ilman että teiltä kysytään, keskeytti neiti, ja hänen kasvonsa olivat ylpeän ja vihaisen näköiset, mikä muutti ne melkein vallan oudoiksi. – Vaiti, tiedän varsin hyvin, että vanhemmilla on aina valmiina vastaus, kun on kysymys heidän lapsistaan.
Agnese tyrmistyi ja loi Luciaan katseen, joka näytti sanovan:
– Näet miten minun käy, kun et sinä osaa puolestasi puhua. Luostarinjohtaja antoi hänkin katseellaan ja päännyökkäyksellä nuorelle tytölle merkin, että hetki oli tullut rohkaista mielensä ja päästää äiti parka pulasta.
– Arvoisa neiti, sanoi Lucia, kaikki, minkä äitini on teille sanonut, on sulaa totuutta. Sen nuoren miehen, joka minua kosi – ja tässä hän hulmahti purppuran punaiseksi – otin vapaasta tahdosta sulhasekseni. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin vapaasti; mutta se tapahtuu sentähden, ettette ajattelisi pahaa äidistäni. Ja mitä tulee tuohon aatelisherraan – Jumala antakoon hänelle anteeksi – niin tahtoisin ennemmin kuolla kuin joutua hänen käsiinsä. Ja jos te teette meille sen laupeudentyön, että tarjoatte meille turvallisen olopaikan, me kun olemme siinä vaikeassa asemassa, että täytyy anoa tyyssijaa ja häiritä kunnon ihmisiä – mutta tapahtukoon Jumalan tahto – niin olkaa varma siitä, neiti, ette: kukaan ole täydemmästä sydämestä rukoileva puolestanne kuin me, naisparat.
– Teitä uskon kernaasti, sanoi aatelisneitonen ääni leppeämpänä. Mutta tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken. En senvuoksi, että tarvitsisin enempiä tietoja tai muita syitä hyväksyäkseni