Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme tulet ja kynttilät luolasta.
Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään sanaa.
Kahdestoista luku
Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta, kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa hätämelskassa kaikkia muistaa.
Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.
Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella, ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.
Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta, niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä. Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme pimeässä.
No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta, hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä seuraavinakaan.
Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin; s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut, ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki nukkuivat sikeässä unessaan.
Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.
Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii; mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat, sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi – sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän. No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin, vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt, kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.
Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin me erinomattain paksusti.
Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään. Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää. Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.
No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja niinpä sanoin:
"Mennään