Etelämeren seikkailuja. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru oli siitä viidentoista penikulman päässä.
Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?
Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta pitkälle ei siinä päässyt.
Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuolla.
Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa ajatellut – hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.
Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös, etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies, joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja varkaiden jumala oli nyt tuossa.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.