Marcus O'Brienin kohtalo. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
ajatuksen kutoa. Kaikki alhaiset vaikutteet olivat pannaanjulistettuja. He muodostivat ihmisystäväkolmikon, jonka ainoana pyrkimyksenä oli pelastaa Kihara-Jim joutumasta itsensä ja oman ihmisystävyytensä uhriksi. Vakavasti he väittivät häntä ihmisystäväksi. Millään ehdolla he eivät suostuneet myöntämään, että koko maailmasta olisi saattanut löytää ainoatakaan halpaa ajatusta. Nelistäen, hoiperrellen ja ryömien heidän ajatuksensa liikkuivat korkeilla siveyden ylängöillä ja harjanteilla tahi sukeltautuivat metafyysilliseen sentimentaalisuuden mereen.
Kihara-Jim hikoili ja höyrysi lisäten uutta wiskyä. Hänelle esitettiin joukottain perusteluja, joilla ei yhdelläkään ollut kaukaisintakaan yhteyttä hänen haluamansa kaupan kanssa. Kuta pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi eksyi keskustelu kultalöydöstä, ja kello kahden aikaan aamulla Kihara-Jim tunnusti kärsineensä tappion. Yhden kerrallaan talutti hän avuttomat vieraansa etuhuoneen läpi ulos. O'Brien tuli viimeisenä ja sitten kaikki kolme ystävystä tepastelivat kaulakkain viettävää tietä ankarasti hoippuen toinen toistaan tukien.
"Hyvä liikemies tuo Jim", hoeskeli O'Brien. "Totisesti, hän on samaa maata kuin te – hieno mies ja notkuilematon, aulis kestiystävä … kestiystävä … kestiystävyys. Hän luottaa teihin. Ei vähääkään halpaa eikä ilkeää sekaantunut asiain selvittelyyn. Kuten aioin sanoa – "
Mutta juuri silloin olutkauppias läimäytti oven kiinni. Kolmikko remahti iloiseen nauruun, jota kesti kotvan aikaa. Lopulta aloitti Mucluc Charley puhua.
"Hullunkurista – naurattipa kovasti – sitä en tahtonut sanoa. Minulla on ajatus … mikä se taas olikaan? Niin! Hullua, miten helposti ajatukset karkaavat – ja sitten johtaa pakenevaa ajatusta – urheilua. Oletko, veli, ollut jänisjahdissa, Percy? Minulla oli koira – hyvä jäniskoira. Mikä sen nimi olikaan? En tiedä sen nimeä – ei nimeä ollutkaan – olen unohtanut nimen – nimi karkaa – jahtaa nimeä – ei, ajatus – karkaava ajatus, mutta nyt muistan – niin, sehän minun piti sanoa – oi, hemmetti!"
Senjälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. O'Brien liukui toisten käsistä tielle istumaan alkaen torkkua. Mucluc Charley ajoi ajatustaan takaa ympäri typertyneen aivokoppansa kaikkia lokeroita. Leclaire odotteli hartaasti yhä viipyviä sanoja. Äkkiä tämä löi häntä kämmenellä selkään.
"Nyt muistan!" huusi Mucluc Charley täyttä kurkkua.
Lyönnin tärähdyksestä Leclairen sieluntilassa tapahtui keskeytys ja ajatukset hypähtivät uusille urille.
"Kuinka paljon pannua kohti?" hän kysäsi.
"Vähät pennistä!" kiukustui Mucluc Charley. "Ajatus – muistin sen – muistin lopuksikin."
Leclairen kasvot saivat innokkaan, ihailevan ilmeen ja taaskin hän oli pelkkänä kuulona.
"… hemmetti!" aloitti Mucluc Charley.
Mutta samassa aukesi keittiön ovi raolleen ja Kihara-Jim huusi:
"Menkää kotiinne!"
"Hauska sattuma", jatkoi Mucluc Charley. "Sama ajatus – juuri sama ajatus kuin minunkin. Mennään kotiin."
He nostivat O'Brienin väliinsä ja lähtivät. Mucluc Charley alkoi ääneen hakea toista ajatusta. Leclaire seurasi innokkaasti mukana. Mutta O'Brien ei ollut mukana. Hän ei kuullut, ei nähnyt eikä tietänyt kerrassaan mitään. Hän oli pelkkä hoippuva automaatti, jota hänen molemmat liiketoverinsa kannattelivat uskollisesti hoippuen hänen mukanaan.
He painautuivat polkua myöten Yukonin rantaan päin. Koti ei ollut siellä suunnalla, mutta pakoon päässyt ajatus kuljetti heidät sinne. Mucluc Charley jatkoi höpinäänsä koettaen muistella ajatustaan ylösrakennukseksi Leclairelle. He osuivat sille kohdalle, missä Siskiyon Pearlyn vene oli rannassa. Kiinnitysköysi kulki polun poikki männynkantoon. Ystävykset kompastuivat nuoraan kellahtaen maahan, O'Brien alimmaiseksi. Heikko tietoisuudenpuuska välähti hänen aivoissaan. Hän tunsi, että hänen päällään oli ruumisröykkiö, ja hetken hän huitoi hurjasti ympärilleen. Mutta pian hän nukkui uudelleen ja kuorsaus kohosi ilmoihin. Mucluc Charley ryhtyi uudelleen puhua lepertämään:
"Uusi ajatus, kirkkaan uusi ajatus. Tulipa, hitto vie, sittenkin. Nyt ei ole heikkoa. Aivan äkkiä se pälkähti päähäni. Ja nyt se ei karkaa. Brien on päissään – sikahumalassa. Samapa se, annetaan hänelle läksy. Tuossa on Pearlyn vene. Brien veneeseen ja vene irti! Antaa sen mennä pitkin Yukonia. Aamulla Brien herää. Virta on liian vuolas – ei hän jaksa soutaa vasten virtaa takaisin – saa saapastella. Ja kun hän palaa, olemme me, sinä ja minä, vastassa koko joukon etunenässä. Annamme hänelle opetuksen, yhteenhän se käy, annamme opetuksen."
Siskiyon Pearlyn veneessä ei ollut mitään muuta kuin airopari. Sen reuna hankautui rantatöyryä vastaan juuri O'Brienin vierellä. Miehet vieräyttivät hänet veneeseen. Mucluc Charley heitti köyden irti ja Leclaire tyrkkäsi veneen virran vietäväksi. Sitten he ponnistusten uuvuttamina vaipuivat rantatöyräälle uneen.
Seuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty Marcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten kepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin yksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki halusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka odotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä seuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja arvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei hänen kohtalostaan milloinkaan saatu.
Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska. Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville, kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä, joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa. Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.
Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien. Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin. Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti: "Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi, että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka kauan hän oli sairastanut.
Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä, joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta