Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
Kirjoita vaan ja anna kirjalle nimi "Alkoholimuistelmia".
TOINEN LUKU
Ennenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua myötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun pitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen mies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla ei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin. En ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A: sta Ö:hön asti, ja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse koskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä juon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään. Tahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta normaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana mikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä, parantumattomasta, todellisesta juoposta.
Yleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies, jonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti tapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja ylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja. Hän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.
Toisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin "tuulessa" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu kumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole hänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai avata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia näkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja pukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren elämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä kohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt on Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on kenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus seisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että koko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi vapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on kylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää voivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden tarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat silloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.
Kaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden toiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko kauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti kirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu halu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat itsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään paremman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut luontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun. Mutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät itsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään uutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota nimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää seisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta. Hän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja maa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun aikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi, joutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä on sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita mielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä. Ne sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat yksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen tiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin unet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi lähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän katselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen filosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen lävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus petosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista hän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa. Hänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo, lapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän lävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta, likaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä narrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin oliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä ei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän itsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän tietää sen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin kuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu elämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha, nopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia kestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen ystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.
KOLMAS LUKU
Olin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli kuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta puolen mailin1 päästä viemään hänelle olutta. – Ja varo nyt kaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin kotoa.
Muistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton kannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse jaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta. Silloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi minun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset aineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut hyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. "Isot ihmiset" tiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä. Se vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen joutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko läikyttänyt maahan.
Olin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi asettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa. Siitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti tuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin nähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin kasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut ensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten sen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri ja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina, on vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin ikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin mahdollista.
Minua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni, että perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen mailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin nähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten väljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin sillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.
Eikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen kyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja alkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan, että kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän auranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset melkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle, että aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään vielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä ja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma keinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin itseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.
Koko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa minut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin perin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat painoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui kaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö, joka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut myrkytetyksi.
Seuraavina
Amerikan suomalaisten keskuudessa yleistä