Mr Britling pääsee selvyyteen I. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
hommia, työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen vaaran tuntoa – siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa. Ei yksikään meistä – sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät sovi sanoihini – ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" – mr Britling teki laajan liikkeen kädellään – "näyttää sellaiselta kuin olisi sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin, ettei hän jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa, niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä 'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? – ja heti on joku järjetön carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä… aivan kuin hyvin, hyvin pahantapaiset lapset…"
"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi – nyt emme enää usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa lastenkamarissa…"
Kohta hän alkoi uudelleen.
"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen. Maa on pyöreä – kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian koulussa – kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu – mikään ei muutu milloinkaan. Vain jatkuu – avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti olisimme varovaisia… Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan – Intiasta, Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden, ennusteluja…"
"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi…"
Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui, oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät…
Kun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen luovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling hävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan – Britlingit näet söivät illallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin mr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja brittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta harmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa saattoi tapahtua…
Hänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään Britlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa näytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä lehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän näytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr Direck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti katsoi heihin hymyillen.
"Uusin romaaniko, vai?" kysyi mr Direck herttaisesti.
"Campanellan 'Päivänvaltio'."
"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?"
"Ettehän te ole sitä lukenut", virkkoi miss Corner.
"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja."
"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle otaksumallenne", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli lopetettava.
"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne", sanoi hän mrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.
"Hän on miten milloinkin", sanoi mrs Britling. "Ja hän lukee kuin – niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi' sanotaan."
Pieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi badmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu kömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista ja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti pääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi: innoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään pojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen ääneen: "Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?"
Mrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr Direckin läsnäolon.
"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan että vaihtaisimme pukua", selitti hän. "Meillä on jonkinlainen naamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?"
Mr Direck oli ihastuksissaan.
Kun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan joitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi hetkiseksi herra Heinrichin seuraan.
Herra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck suostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin johdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai myöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.
"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?" kysyi mr Direck päästäkseen suoraan asiaan. "Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää nähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy sen olla saksalaiselle."
"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa", sanoi hra Heinrich. "Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä täällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin hyvänsä", jatkoi hra Heinrich, "joku sattuu sanomaan 'tehdään näin' tai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin."
"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin ystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut olla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen tekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai sanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'."
"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?" kysyi mr Direck.
"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä… Niin ei ole laita. Kun kysyn häneltä jotakin,