813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice
Читать онлайн книгу.
sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.
Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.
"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.
Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.
"En näe mitään", sanoi Gourel.
"Sisustassa?"
"Ei mitään."
"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"
"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."
"Mikä numero?"
"813!"
Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa, joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.
Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.
Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.
"Arnoult", sanoi Lenormand, "voitte soittaa etsivään osastoon ja palatessanne tuoda kahdet vaunut. Me viemme nämä miekkoset poliisiasemalle."
Heti komisariuksen mentyä päällikkö lyhyesti kuulusteli portinvartijaa ja tämän vaimoa. Hän pääsi varmaksi siitä, että he olivat pelkkiä ylimääräisiä joukkueessa, tietämättänsä Marcon avustajina. He kyllä tiesivät kojuunsa johtavan salaoven, koskapa tämä oli heidän suostumuksellaan tehtykin, mutta he pitivät sitä hätävarana, jonka Marco oli hankkinut vältelläkseen velkojiansa.
Mitä vanhaan palvelijattareen ja Marcoon tulee, niin ei päällikkö saanut paljoakaan tietää heistä. Marco oli asunut huoneustossa kuusi vuotta, hra Marc Dalisin nimisenä. Hän oleskeli siellä hyvin vähän, meni ulos joka aamu eikä palannut ennen iltaa. Missä viettikään hän päivänsä?
Lenormand ei ottanut vaivakseen kuulustella häntä. Hän kysäisi vain:
"Sana teille. Kuka on se mies, jota isäntänne hoiteli ja jonka tapasin puoli kuolleena huoneustosta?"
"Minä en tiedä."
Tämä ainoa ongelma näytti herättävän todellista mielenkiintoa Lenormandissa. Murhenäytelmän alusta asti oli tämä numero 813 jo kolmasti sattunut hänen silmiinsä: ensi kerran kirjotettuna lapulle, jonka hän oli ottanut sen huoneen lattialta, josta savukekotelo oli löytynyt; toisen kerran kirjotettuna lappuun, joka oli kiinnitetty Lupinin postipakettina palauttamaan mustapuu-lippaaseen; ja lopuksi kiinnitettynä sairaan takkiin.
Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?
Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?
Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.
"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"
"Samaa kuin jo kahtena päivänä."
"Kahtena päivänä?"
"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis, lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."
"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"
"Niin on."
"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"
"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."
"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan terveydentilaan?"
"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen pelastamisekseen."
"Hän on siis vaarassa?"
"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen; mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja, jopa – kuka tietää? – kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos – ennen kaikkea tekisi vuori-ilmasto hänelle hyvää – ja erittäinkin elämäntapojen muutos, pois Parisista täydelliseen lepoon."
"Hän siis asuu Parisissa?"
"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten pahamaineisimmasta pesästä."
Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja jatkoi:
"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"
"Niin."
"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden kesken?"
"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi lämpömäärä aleta."
"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"
"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä yksikseen."
"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja kiitos."
Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja kumartui katselemaan kättä.
"Niinpä tietysti, hän se on!"
"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.
"Pierre Leduc!"
"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"
"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"
"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"
"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."
"Hän siis tuntee miehen… tietää, kuka hän on?"
"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi, ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan, että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."
Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti, kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän kuului? Mitä kieltä hän puhui?
Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta arvokkailta levossaan.
Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:
"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."
Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.
"813",