813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice
Читать онлайн книгу.
tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:
"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"
"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."
"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.
"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.
"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.
Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.
Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.
Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.
"Missä on hra Kesselbach?"
Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.
"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."
Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.
"Kuollut! Tunnustelkaa… hänen kätensä ovat jääkylmät!… Ja katsokaa hänen silmiänsä!"
Joku rohkeni arvella:
"Halvauskohtaus epäilemättä… tai sydämen herpautuminen."
"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta… hän on saanut luonnollisen kuoleman."
He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti. Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren tahraama sekin.
Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.
"Murhattu!… Arsène Lupin!… Pois huoneustosta… Pois huoneustosta kaikki!… Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa… Vietäköön nuo kaksi hoidettavaksi muualla!… Pois huoneustosta… älkääkä koskeko mihinkään… Päällikkö on tulossa!…"
II.
"Sinireunainen lappu"
ARSÈNE LUPIN!
Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena.
Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin?
Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava seikkailija! Oliko se mahdollista?
"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, sillä hän on kuollut!"
Mutta siinäpä juuri pulma… oliko hän tosiaankin kuollut?
Arsène Lupin!
Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä, käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä? Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei… parempi olla toimimatta… hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö tulossa!
Päällikkö oli tulossa! Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies, rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin, jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.
Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan, tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen pääpiirteet!
"No, Gourel, mitä uneksitte?"
"Päällikkö!"
Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa, hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen, puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.
Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.
Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen epäjumalansa – erehtymätön ja täydellinen.
Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:
"Lupin!"
"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."
"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen mietittyään.
"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus. "Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman arvoisenne vastustajan kanssa… Ja Lupin kohtaa herransa… Lupin lakkaa olemasta… Lupin…"
"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.
Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä, ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella perinpohjaisuudella.
"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.
"Ei