Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan. Leblanc Maurice
Читать онлайн книгу.
jonka ostin Louvresta… jonka toin eräänä torstaina kotiin ja joka oli tämän pöydän päässä.
– Muistelehan, isä… yhdessähän me sen siirsimme…
– Milloin?
– Illalla… tiedäthän… ennen tuota päivää…
– Mutta minne… vastaa… minä aivan kuolen…
– Minnekö?… kirjoituspöydän laatikkoon.
– Senkö, joka varastettiin!
Hän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän tarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:
– Se sisälsi miljoonan, tyttäreni…
– Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne lapsellisesti.
– Miljoonan! jatkoi Gerbois, – se oli sanomalehtiarpajaisten päävoitto.
Onnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti uskaltamatta katkaista äänettömyyttä.
Silloin Suzanne lausui:
– Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.
– Miksi? Minkä todistusten nojalla?
– Tarvitaanko siihen todistuksia?
– Tietysti!
– Eikä sinulla ole niitä?
– On kyllä, on yksi.
– Siis?
– Se oli laatikossa.
– Siinä laatikossa, joka on kadonnut?
– Niin. Ja joku toinen perii rahat.
– Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?
– Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin mahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain… tuota kirjoituspöytää…
Hän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:
– Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän sen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä mitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni! Saammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!
– Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?
– Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä tahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!
Muutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:
"Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi Omistan numeron 514 – sarja 23, vastustan kaikin laillisin keinoin vierasten vaatimuksia.
Gerbois."
Melkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:
"Numero 514 – sarja 23, on minun hallussani.
Arsène Lupin."
Joka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista Arsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi, sillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin seikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden liikettä – jonka on tehnyt tuo "kansallisvarkaamme", joksi häntä on kutsuttu – jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa, jota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä, jota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin tavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.
Kuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta "Vaaleatukkaisesta naisesta" monine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat suurilla kirjaimilla: Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun rikos! Sininen timantti! Miten suurta melua pidettiinkään suuren englantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan! Mikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi näiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä melu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: "Arsène Lupin on vangittu!"
Puolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä ilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina jäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja sanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta minä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi. Auttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää olevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock Holmesin ystävä ja uskottu.
Kaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet julkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli odottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja tuohon yleisöön kuului koko maailma.
Credit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin selville, että numero 514 – sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin Versaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle Bessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien toverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää että hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle ystävälleen.
– Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.
– Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.
– Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että minä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme toisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni häntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.
– Onko teillä siihen todistaja?
– Ei.
– Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?
– Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.
– Minkä kirjeen?
– Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.
– Näyttäkää se.
– Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!
– Etsikää se.
Arsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen l'Echo de Francessa – jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja jonka pääosakas hän näytti olevan – uutinen ilmaisi että hän jätti asianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli kirjoittanut nimenomaan hänelle.
Siitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan! Arsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen lakimiehen edustaa itseään!
Kaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli vaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu henkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään lasketellen sanasutkauksia.
Herra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène Lupinia – ja hän oli siitä hyvin pahoillaan – mutta hän oli saanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä kunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa suojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa koskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin kyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. "Rakas ystävä"… oli vain kirjeen alussa.
– Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä kirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras todistus siitä on se, että minulla on kirje.
Lehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut sanoa muuta kuin:
– "Rakas ystävä" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti komentajan