Émile eli Kasvatuksesta. Жан-Жак Руссо
Читать онлайн книгу.
Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.
Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan pelottaa naamareilla.
Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään, niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta. Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.
Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä hirvittävimpiin pamauksiin.
Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka suhteessa.
Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea; älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön, kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden, havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,22 kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus aikaansaisi.
Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä, olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan, eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on huomattava ja kaipaa selitystä.
Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat mielenliikutusten valloissa.
Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät, ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta, mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja, ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan äänen painon jolla se on lausuttu.
Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä, joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot. Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä. Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä, tunteet katseissa.
Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia, nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä yhden ainoan mielipahan tunteen.
Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota, syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi; siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa yhteiskuntajärjestyksen.
Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi, sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä; sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus, jonka se saa mukaansa elämään.
En koskaan
Haju on kaikista aisteista se, joka lapsissa kehittyy viimeksi. Kahden tai kolmen vuoden ikään asti ne eivät näy kykenevän tuntemaan hyviä eivätkä pahoja hajuja. Ne ovat tässä suhteessa välinpitämättömät tai pikemmin tunnottomat, kuten useimmat eläimet.