Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
Читать онлайн книгу.
riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.
– Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut hyvällä tuulella?
– Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.
– Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui loukkaantuneen näköisenä.
– En, en usko.
– Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa, sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.
– Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.
– Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin huomaankaan, kun se on jo lopussa.
– Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti sinua, sanoi Jo lämpimästi.
– Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa? Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.
– En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon vaatteetkin.
Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan, koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.
– Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa. Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.
– Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti Jo tosissaan.
– Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin, kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. – Asiasta toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja, huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen huolehtivaan sävyyn.
– Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle kymmenvuotiaita.
– Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat huononivat.
– Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina jäädä vanhaksipiiaksi.
– Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen kohosi vähän väriä. – Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat kylmää vettä niskaan – ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun uskalla katsoakaan, saati koskea.
– En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.
Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat veräjän luona:
– Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.
2.
ENSIMMÄISET HÄÄT
Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat, kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta, täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka, uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.
Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.
– En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.
Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja, jotka olivat Johnin mielikukkia.
– Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi, huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.
– Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.
– Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.
Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.
Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään. Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.
Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit, lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.
Amya