Tääll' ovat kaikki nurpeillaan; ei veri

      Niin ilmaa noudata kuin hovikkomme

      Kuninkaan katsetta.

                          Mut mikä syynä?

      Näet, tyttärensä, vallan perillinen,

      Jot' avionsa ainoon pojan vaimoks

      Hän aikoi – lesken, näet, nai hän hiljan —

      Valinnut köyhän on, mut kelpo herran.

      Vihityt ovat; vankina on vaimo;

      Mies maanpaossa; muodoissa on murhe,

      Mut kuningas, ma luulen, sydämmessään

      Sen tuntee.

                  Kuningasko vain?

                                   Hän myöskin,

      Jok' immen kadotti, ja äiti myöskin,

      Mi kauppaa suosi; mutta ylimykset,

      Vaikk' onkin heillä kasvot yhtä maata

      Kuin kuninkaan ja vaikka nurisevat,

      Niin sydämmestään iloitsevat.

                                    Miksi?

      Hän, jok' ei neittä saanut, mies on halpa,

      Huonolle maineellekin liian huono.

      Ken hänet sai, – ma tarkoitan: ken nai, —

      Mies-parkaa, oi! ja siksi maanpaossa —

      Niin kelvos mies on, että, vaikka etsit

      Maanpiirin halki hälle vertaista,

      Niin verrattavasi aina jotain puuttuu.

      Ma luulen, ettei toista ole, jossa

      Niin kaunis ulkomuoto somistaisi

      Niin ehon sielun.

                        Liikoihin jo menee.

      Ei toki yli hänen ansionsa;

      Kutistan pikemmin kuin venytän

      Arvonsa mittaa.

                      Nimi? Sukuperä?

      En tunne juuriaan. Mut isä oli

      Sicilius, joka kunnialla soti

      Cassibelanin kanssa Roomaa vastaan.

      Tenantiukselt' arvonsa hän sai,1

      Jot' urhokkaasti palveli ja taidoin;

      Sai siitä liikanimen Leonatus.

      Häll' oli, paitse tätä nuorukaista,

      Kaks poikaa vielä, jotka miekka käessä

      Sortuivat sotaan. Isä, ollen vanha

      Ja lapsirakas, katoaan niin suri,

      Ett' uupui hautaan. Jalo puolisonsa

      Hän tätä silloin kantoi, mutta kuoli,

      Kun syntyi tää. Kuningas lapsen otti,

      Sill' antoi nimen Posthumus Leonatus,

      Kasvatti, teki kantapojakseen,

      Opetti kaikki, mitä sen-ikäinen

      Omistaa saattoi; laps sen otti vastaan,

      Niin kuin me ilmaa, heti tarjomalta.

      Jo kevät sadon soi. Hän hoviss' oli —

      Mi harvinaist' on – kehuttu ja rakas,

      Nuorille esikuva; vanhemmille

      Avujen peili; vanhuksille lapsi,

      Jok' ikäheikot ohjaa; armaalleen,

      Jost' on nyt maanpaossa, – tämän maine

      Jo todistaa, mink' arvoiseksi miehen

      Ja miehen avut katsoi; vaimon vaali

      On selvä näyte siitä, mikä oli

      Hän miehiään.

                    Ma häntä kunnioitan

      Jo kertomastanne. Mut sanokaahan:

      Kuninkaan ainoako laps tuo tyttö?

      Niin, ainoa. Häll' oli kaksi poikaa —

      Jos kuulla kannattaa, niin mieleen pankaa —

      Vanhempi oli kolmen vuoden vanha,

      Kehdossa toinen; imettäjältään

      He varastettiin; mihin joutuivat,

      Ei tietoa.

                 Kuin pitkä siit' on aika?

      Hyvinkin vuotta parikymmentä.

      Niin ryöstetäänkö kuninkaankin lapset?

      Niin pahoin kaitaan? Etsitään niin vitkaan,

      Ett' umpeen jäljet käyvät?

                                 Kummaa olkoon

      Ja