Mieheni, ma varon,

      Britannian unhotti.

                          Ja itsensäkin.

      Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla

      Halua kannella, mut kauneutenne

      Se tunnon pohjukasta kielelleni

      Sanoman loihti.

      Muut' en kuulla tahdo.

      Olento kallis! Kohtalonne säälin

      Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.

      Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,

      Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,

      Luuskainko vertainen, joit' ostetaan

      Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —

      Kuppaisten aattain, jotka kullasta

      Panevat kaupan kaikki taudit, mitä

      Mädännys siittää, – kaltattujen haaskain,

      Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!

      Tai äitinne ei kuningatar ollut

      Ja suuren sukupuunne häpäisette.

      Vai kostoon! Kuinka kostaa? Tuo jos totta —

      Mut sydän mull' on moinen, ettei korvat

      Sit' äkin petä – niin, jos se on totta,

      Niin kuinka kostaa?

                          Kuin Dianan pappi

      Vilussa vuoteessako viruisitte,

      Kun kiusaksenne hän ja rahoillanne

      Himoissa telmii riettaissa? Ei, kostoon!

      Ma itse tarjoun lemmen uhriks teille,

      Ja, jalompana tuota uskotonta,

      Lujasti pysyn rakkaudessanne

      Vakaana vaiteliaana.

                           Hoi, Pisanio!

      Valani saanko huulillenne painaa?

      Pois!

      Kirotut korvani, kun näinkin kauan

      Sua kuuntelivat! – Kunnon mies jos oisit,

      Niin hyvettä sä puolustaisit, etkä

      Noin kummaa, halpaa pyydett' ilmi toisi.

      Häpäiset miestä, jolle yhtä vieras

      On moinen työ, kuin sulle kunnia,

      Ja kiusaat naista, joka sua kammoo

      Kuin ikään paholaista. – Hoi, Pisanio! —

      Isäni, kuningas, on tiedon saapa

      Sun aikeistas; jos kärväs muukalainen

      Hovia näin saa kaupantekoon käyttää

      Kuin roomalaista saunaa3 ja näin julki

      Eläimen kiihkaans' ilmaista, ei isä

      Hovistaan paljon välitä ja lainkaan

      Ei tyttärestään huoli. – Hoi, Pisanio! —

      Oi; sinä, onnellinen Leonatus!

      Tuo vaimos luottamus se uskomusta

      Myös sulta vaatii, ja sun puhdas hyvees

      Häneltä ehdotonta luottamusta. —

      Oi, siunattuna kauan eläkää,

      Te, vaimo miehen parhaan, mitä maassa

      On missäkään; te puolisona myöskin

      Parahan miehen arvoinen! Oi, anteeksi

      Koitella tahdoin, syvällekö juurtui

      Tuo luottamuksenne; nyt hänet jälleen

      Teen siksi, mikä on hän. Hän on mies

      Tavoiltaan puhtain, moinen pyhä noita.

      Ett' ympärilleen laumoja hän kokoo

      Ja voittaa puolen mailman sydammet.

      Te parannusta teette.

                            Miesten kesken

      Kuin taivahinen jumala hän istuu

      Ja kunnioitust' yliluonnollista

      Saa osaksensa. Älkää pahastuko,

      Ylevä prinsessa, ett' uskalsin

      Valeilla teitä koitella; mut tää vaan

      Todistaa suurta älyänne miehen

      Niin jalon valinnassa, mik' ei koskaan

      Voi harhaan viedä. Rakkaudesta häneen

      Näin teitä seulon; mutta vihneettömäks

      Olette luotu, erilaiseks muista.

      Siis pyydän, anteeks suokaa.

                                   Hyvin kaikki.

      Hovissa minun valtani on teidän.

      Nöyrimmät kiitokset! Unohtaa olin

      Anoa pientä armotyötä, joka

      On tärkeää ja miestännekin koskee.

      Pait mua, monta hyvää ystävää

      On toimess' osakkaana.

                             Mitä on se?

      Tusina roomalaisia ja myöskin

      Miehenne – paras sulka siivessämme —

      Ko'onneet ovat lahjan keisarille;

      Mun oli toimeni se Ranskast' ostaa:

      Hopeinen, kallis pöytäkalusto

      Ja juveleita rikas valikoima;

      Suur'arvoinen se on, ja muukalaisna

      Sen säilymisest' olen levoton.

      Suvaitsetteko huostaanne sen ottaa?

      Mielisti;