Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм Ницше
Читать онлайн книгу.
että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy, täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.
Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.
Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa – tahtoo minun tahtoni.
Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.
Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta – siten julistaa Zarathustra sen teille.
Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!
Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se siitä, että siinä on tahto synnyttämään.
Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi silloin luotavaa, jos jumalia – olisi!
Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni: niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.
Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!
Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?
Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni – hiljaisin ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!
Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat minulle nyt – jumalat! – Näin puhui Zarathustra.
Sääliväisistä
Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"
Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa kuten eläinten joukossa."
Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset posket.
Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?
Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää – siinä ihmisen aikakirja!
Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.
Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.
Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.
Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!
Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja sellaisia, joiden kera yhteisenä saan pitää toiveen, aterian ja hunajan!
Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.
Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut: se yksin, veljeni, on perisyntimme!
Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.