Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм Ницше
Читать онлайн книгу.
ja nyt tarvittaisiin, että hänestä tulisi vielä enkelikin.
Tarkoiksi minä huomasin kaikki ostajat, ja kaikilla on viekkaat silmät. Mutta vaimonsa ostaa ovelinkin vielä säkissä.
Monta lyhyttä hulluutta – se on teillä rakkautta. Ja teidän avioliittonne lopettaa monet lyhyet hulluudet pitkänä tuhmuutena.
Teidän rakkautenne naiseen ja naisen rakkaus mieheen: oi, kunpa se olisi sääliä kärsiviä ja kätketyitä jumalia kohtaan. Mutta enimmäkseen paljastaa kaksi eläintä toisensa.
Mutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä korkeammille teille.
Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa! Niinpä oppikaa ensin rakastamaan! Ja senvuoksi teidän täytyy juoda rakkautenne karvas kalkki.
Karvautta on parhaimmankin rakkauden kalkissa: niin herättää se kaipuun yli-ihmiseen, niin herättää se janon sinuun, luovaan!
Jano luovalle, nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen: puhu, veljeni, onko se tahtosi avioliittoon?
Pyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. – Näin puhui Zarathustra.
Vapaasta kuolemasta
Monet kuolevat liian myöhään, ja muutamat kuolevat liian varhain. Outona kaikuu vielä oppi: "kuole oikeaan aikaan!" Kuole oikeaan aikaan: näin opettaa Zarathustra. Totta on, ken ei milloinkaan elä oikeaan aikaan, kuinka hän voisi koskaan kuolla oikeaan aikaan? Kunpa hän ei olisi milloinkaan syntynyt! – Tämän neuvon minä annan tarpeettomille.
Mutta nuo tarpeettomatkin tekevät vielä kuolemastaan tärkeän asian, ja tyhjinkin pähkinä tahtoo vielä tulla särjetyksi.
Tärkeältä kannalta ottavat kaikki eron elämästä: mutta vielä ei kuolema ole mikään juhla. Vielä eivät ihmiset ole oppineet, miten ihanimpia juhlia vietetään.
Täydelliseksi tekevän kuoleman minä näytän teille, kuoleman, joka tulee odaksi ja lupaukseksi eläville.
Kuolemansa kuolee täydelliseksitekijä voitollisena, toivovien ja lupaavien ympäröimänä.
Näin tulisi oppia kuolemaan, eikä olisi oleva yhtään juhlaa, missä ei sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomisia.
Sellainen kuolema on paras; mutta toinen on: kuolla taistelussa ja tuhlata suuri sielu.
Mutta taisteleva vihaa yhtä paljon kuin voittaja teidän irvistävää kuolemaanne, joka hiipii esiin kuin varas – ja saapuu kuitenkin herrana.
Omaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu koska minä tahdon.
Ja milloinka minun tulee tahtoa? – Kenellä on päämaali ja perillinen, hän tahtoo kuolemaa oikeaan aikaan päämaalin ja perillisen vuoksi.
Ja kunnioituksesta päämaalia ja perillistä kohtaan ei hän tule koskaan enää ripustamaan kuihtuneita seppeleitä elämän pyhäkköön.
Totisesti, minä en tahdo olla köydenpunojain kaltainen: he punovat säikeitään pitkälle ja kulkevat silloin itse aina takaperin.
Moni tulee myös liian vanhaksi totuuksilleen ja voitoilleen; hampaattomalla suulla ei ole enää oikeutta jokaiseen totuuteen.
Ja jokainen, joka tahtoo saada mainetta, sanokoon ajoissa jäähyväiset kunnialle ja harjoittakoon vaikeata taitoa – lähteä oikeaan aikaan.
Täytyy lakata antamasta syödä itseään, silloinkuin parhaimmalta maistuu: sen tietävät ne, jotka tahtovat, että heitä kauan rakastetaan.
Happamia omenia on tosin olemassa, joiden kohtalo tahtoo, että ne odottavat syksyn viimeiseen päivään: ja samassa ne tulevat kypsiksi, keltaisiksi ja kurttuisiksi.
Toisilla vanhenee ensin sydän ja toisilla henki. Ja muutamat ovat vanhuksia nuoruudessa: mutta myöhään nuori pysyy kauan nuorena.
Monelle elämä epäonnistuu: myrkkymato kalvaa hänen sydäntään. Niinpä hän katsokoon, että kuolema onnistuu hänelle sitä paremmin.
Moni ei tule milloinkaan suloiseksi, hän käy rumaksi jo kesällä.
Pelkuruus se on, joka pitää häntä kiinni oksassaan.
Aivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat oksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja madonsyömän puusta!
Kunpa saapuisi äkillisen kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita myrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan vitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea "maallista" kohtaan.
Oi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen se on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!
Totisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen kuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se, että hän kuoli liian varhain.
Hän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden, sekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet valtasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi hyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut rakastamaan maata – ja nauruakin!
Uskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse peruuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo hän oli peruuttamaan!
Mutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa ja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja raskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.
Mutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin alakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.
Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää aikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.
Että teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista, ystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.
Teidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin iltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille huonosti.
Näin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani rakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla, jotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.
Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan kultaisen pallon.
Kaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista palloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se minulle anteeksi! – Näin puhui Zarathustra.
Lahjoittavasta hyveestä
1
Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" – seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa, ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:
Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se lahjoittaa alati itsensä.
Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon. Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan kuun ja auringon välille.
Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.
Totisesti,