Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм Ницше
Читать онлайн книгу.
se vatsan.
Päivällä on pieni huvinsa ja yöllä on pieni huvinsa: mutta terveyttä kunnioitetaan.
"Me olemme löytäneet onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja vilkuttavat silmiänsä. – Ja tähän loppui Zarathustran ensimäinen puhe, jota myöskin "esipuheeksi" kutsutaan: sillä tässä kohden keskeytti hänet väkijoukon kirkuminen ja kiihko. "Anna meille tämä viimeinen ihminen, oi Zarathustra, – niin huusivat he – tee meidät näiksi viimeisiksi ihmisiksi. Niin me lahjoitamme sinulle yli-ihmisen!" Ja kaikki kansa riemuitsi ja maiskutti kieltään. Mutta Zarathustra kävi surulliseksi ja sanoi sydämelleen:
"He eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.
"Liian kauan kaiketi minä elin vuorilla, liiaksi kuuntelin minä puroja ja puita: nyt puhun heille kuin vuohipaimenille.
"Koskematon on sieluni ja kirkas kuin vuori aamupäivän paisteessa. Mutta he luulevat, että minä olen kylmä ja pilkkaaja hirvittävin pilanlaskuin.
"Ja nyt he katsovat minua ja nauravat: ja nauraessaan he vielä vihaavat minua. Jäätä on heidän naurussaan."
6
Mutta silloin tapahtui jotakin, joka teki jokaisen suun mykäksi ja jokaisen silmän jäykäksi. Sillävälin oli nimittäin nuorallatanssija alkanut työnsä: hän oli astunut ulos pienestä ovestaan ja kulki yli nuoran, joka oli pingoitettu kahden tornin väliin siten, että se riippui yli turun ja kansan. Juuri kun hän oli ennättänyt puolitiehen, aukeni pieni ovi uudelleen, ja kirjava veitikka, joka oli silmänkääntäjän näköinen, juoksi ulos ja seurasi nopein askelin ensimäistä. "Eteenpäin, rampa, huusi hän hirvittävällä äänellä, eteenpäin laiskuri, salakaupustelija, kalpeanaama! Muutoin kutittelen sinua kantapäilläni! Mitä tekemistä sinulla on täällä tornien välissä? Tornissa on sinun paikkasi, telkien taa tulisi sinut sulkea; itseäsi paremmalta suljet sinä tien!" – Ja sana sanalta hän läheni yhä enemmän häntä: mutta kun hän oli ainoastaan askeleen päässä hänestä, silloin tapahtui tuo hirvittävä, joka teki jokaisen suun mykäksi ja jokaisen silmän jäykäksi: – hän kirkaisi kuin perkele ja hyppäsi sen yli, joka oli hänen tiellään. Mutta kun tämä näki kilpailijansa näin voittavan, kadotti hän sekä tajun että nuoran; hän viskasi pois tankonsa ja syöksyi pikemmin kuin se, ikäänkuin yhtenä ryöppynä käsiä ja jalkoja, alas syvyyteen. Tori ja väkijoukko oli kuin meri myrskyn myllertäissä: kaikki pakenivat toisistaan ja toistensa yli, ja eniten siellä, mihin ruumis oli putoova alas.
Mutta Zarathustra pysyi paikoillaan, ja aivan hänen viereensä putosi ruumis, pahasti ruhjoutuneena ja runneltuna, mutta ei vielä kuolleena. Hetkisen kuluttua tuli murskaantunut jälleen tajuunsa, ja hän näki Zarathustran polvistuneena vieressään. "Mitä teet siinä? sanoi hän viimein, olen kauan tiennyt, että perkele kamppaisi minua jalallaan. Nyt hän laahaa minut helvettiin: tahdotko kieltää sen häneltä?"
"Kunniani kautta, ystävä, vastasi Zarathustra, tuota kaikkea ei ole olemassakaan, josta puhut: ei ole perkelettä eikä helvettiä. Sielusi on kuoleva vielä pikemmin kuin ruumiisi: älä pelkää nyt mitään enää!"
Mies kohotti epäillen katseensa. "Jos puhut totta, sanoi hän sitten, niin en menetä mitään, kun menetän elämän. En ole paljon enempää kuin eläin, joka on opetettu tanssimaan iskuilla ja niukalla ravinnolla."
"Ei niin, vastasi Zarathustra; sinä olet tehnyt vaaran ammatiksesi, siinä ei ole mitään halveksittavaa. Nyt tuhoaa ammattisi sinut: senvuoksi tahdon omilla käsilläni haudata sinut."
Kun Zarathustra oli tämän sanonut, ei kuoleva vastannut enää; mutta hän liikutti kättään, ikäänkuin olisi etsinyt Zarathustran kättä kiitokseksi. —
7
Sillävälin tuli ilta, ja tori kätkeytyi pimeyteen: silloin hajaantui kansa, sillä uteliaisuus ja kauhukin väsyvät. Mutta Zarathustra istui maassa kuolleen vieressä ja oli ajatuksiin vaipuneena: siten hän unhoitti ajan. Mutta viimein joutui yö, ja kylmä tuuli puhalsi yksinäiseen. Silloin Zarathustra nousi ja sanoi sydämelleen:
Totisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään ihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.
Kamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta: silmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.
Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka on yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.
Mutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän aisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin välillä.
Pimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja kangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni hautaan.
8
Kun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin selkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta astunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa – ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista. "Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian monet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat, ja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua vihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun onnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin silmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran kumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää. Mutta mene pois tästä kaupungista – tai juoksen huomenna ylitsesi, elävä kuolleen ylitse." Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta Zarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.
Kaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat soihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat häntä kovin. "Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä, että Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat liian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä varastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa! Kunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, – hän varastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!" Ja he nauroivat keskenään ja iskivät päänsä yhteen.
Zarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli kulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli liiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli nälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi kynttilä.
"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja rämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.
"Kummallisia oikkuja on nälälläni. Usein se tulee vasta aterian jälkeen; ja tänään se ei tullut koko päivänä: missä se sitten viipyi?"
Ja näin sanoen Zarathustra kolkutti talon porttia. Vanha mies ilmestyi; hänellä oli kynttilä kädessään ja hän kysyi: "kuka tulee minun ja minun huonon uneni tykö?"
"Elävä ja kuollut", sanoi Zarathustra. "Anna minun syödäkseni ja juodakseni, unhoitin sen päivällä. Se, joka isoovia ruokkii, virvoittaa omaa sieluaan: niin puhuu viisaus."
Vanhus meni pois, mutta palasi pian takaisin ja tarjosi Zarathustralle leipää ja viiniä. "Paha seutu on tämä nälkäisille, sanoi hän; siksi asun minä täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun, erakon, luokse. Mutta käske myöskin toverisi syömään ja juomaan, hän on väsyneempi kuin sinä." Zarathustra vastasi: "Kuollut on toverini, minä tuskin saan hänet tekemään sitä." "Se ei koske minuun, sanoi vanhus äreästi; joka taloni ovelle kolkuttaa, hänen täytyy myös ottaa vastaan, mitä tarjoan. Syökää ja nauttikaa hyväksenne!" – Senjälkeen Zarathustra vaelsi jälleen kaksi tuntia ja turvautui tiehen ja tähtien valoon: sillä hän oli tottunut yökulkija ja katseli mielellään kaikkea nukkuvaa kasvoihin. Mutta aamun sarastaessa oli Zarathustra synkässä metsässä eikä yhtään tietä näkynyt enää. Silloin hän asetti kuolleen onttoon puuhun päänsä pohjiin – sillä hän tahtoi suojella