Se maine, jota elo tavoittaa,

      Saa vaskikirjoiss' elää haudoillamme,

      Somentain meitä kalman rumentaissa,

      Jos korpin-ahnaan ajan uhalla

      Sen kunnian voimme elämässä ostaa,

      Mi kuolon tuiman odan tylsentää

      Ja perinnöks suo meille ijäisyyden.

      Siis, uljaat urhot, – uljait' olette,

      Kun sotaa käytte omaa hehkua

      Ja mailman koko himolaumaa vastaan —

      Lujana pysyy viime säädöksemme:

      Navarra tulee mailman ihmeeksi,

      Hovimme pikku-akatemiaksi

      Ja tyynen mietiskelyn tyyssijaksi.

      Te kolme, Longaville, Biron, Dumaine,

      Vannoitte kanssain elää kolme vuotta

      Kuin koululaiset tämän ohjeen mukaan,

      Jonk' olen tähän paperille pannut.

      Jo valan teitte, nyt vain nimet alle,

      Jott' omin käsin kunniansa kumois

      Se, joka tästä rikkoo rahdunkaan.

      Yht' uljaasti nyt allekirjoittakaa,

      Kuin vannoitte, jott' oisi vala vakaa.

      Sen teen, se kolmen vuoden vain on paasto;

      Jos ruumis kärsiikin, niin juhlii sielu.

      Suur' vatsa – tyhjät aivot! Herkkusuu

      Kyll' ihraa saa, mut äly surkastuu.

      Lihaansa kurittaa Dumainekin tahtoo;

      Tään mailman raa'at himoaineet heittää

      Hän raa'an mailman palkkaorjille.

      Komeus, lempi, rikkaus nyt on mennyt,

      Ma viisauden mailla elelen nyt.

      Voin noiden lupaukseen yhdistyä

      Vain siinä, mitä olen vannonut,

      Siis, kolme vuotta täällä opiskella.

      Mut tuossa mont' on muuta kovaa kohtaa;

      Kuin: ettei saa sill' aikaa naista nähdä,

      – Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —

      Ja syömätt' olla yksi viikonpäivä

      Ja muinakin vain kerran ruokailla,

      – Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —

      Ja öisin nukkua vain kolme tiimaa

      Ja päivin vähääkään ei uinahtaa —

      Minä kun kiltist' aina yöni nukun,

      Lisäten yöhön vielä puolen päivää —

      Niin toivoakseni ei säännöiss' ole.

      Kovalle ottaa tää: ei nähdä naista,

      Paastoilla, oppia eik' unta maistaa.

      Mut teitte valan tehdä kaiken sen.

      Ei, anteeks suokaa, sit' en tehnyt, en;

      Tääll' olla lupasin vain kolme vuotta

      Ja teidän kanssa opiskella suotta.

      Sen vannoitte ja kaiken muunkin näin.

      Ma vannoin "niin" ja "ei" vain pilan päin.

      Mut mikä siit' on hyöty? – soisin tietää.

      Se tietää, mit' ei muuten saisi tietää.

      Mik' arkiälyltäkö salaan jää?

      Niin, opin taivainen on palkka tää.

      No, semmoinen on opiskelu hupa,

      Kun tietää saa, mit' ei ois muuten lupa,

      Kuin esimerkiks, miss' on hyvä syödä,

      Kun syömingit on kiellettyä työtä,

      Tai miss' on soma tyttö verraton,

      Kun tytöt ei lie arkiälyn alaa,

      Tai miten välttää kiusallista valaa

      Lupaustaan rikkomatta, – tuo jos on

      Opinnon hyöty, niin kuin totta lie,

      Niin siihen, mit' ei tiedä, tieto vie,

      Ja silloin vannon: paras opin tie.

      Tuo opintomme tuiki turmeleisi

      Ja turhaan iloon ajatukset veisi.

      Kaikk' ilot turhat on, mut turhin aivan

      Se, joka vaivan palkaks tuo vain vaivan

      Mies vaivoin kirjoistansa tutkaisee

      Totuuden valoa; sill' aikaa hältä

      Lumeillaan totuus näön huikaisee,

      Vie valon valo valon-etsijältä;

      Ennenkuin valon löytää pimeässä,

      On omain silmäin valo menemässä.

      Ei, suuremman se huvin silmä saa,

      Jos silmään kauniimpaan se katsahtaa;

      Jos näin se huikeneekin, uuden palon

      Saa silmästä, jok' otti siltä valon.

      On viisaus niinkuin kirkas aurinko:

      Sit' ei saa julkein silmin tutkiskella;

      On pieni kirjatoukan tuotanto:

      Vain pöyhkeilyä lainaverhoimella.

      Nuo tähtitaivaan kummit maalliset,

      Jotk'