Kaarle XII:n historia. Voltaire
Читать онлайн книгу.
olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi. Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.
Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin, Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä. Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen, nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.
Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja käytöksestään.
Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV: n hovin jälkeen. Ei koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.
Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti luovutettu sille Olivan rauhassa.
Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin. Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" – Mutta muutamia päiviä myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka oli kykenemätön puolustamaan itseään.
Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään muodollisuuteen tai manifestiin. – Samaan aikaan sakenivat pilvet myös Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman huomion.
Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697, ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden. Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen, miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.
Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä; luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia. Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai tsaarin rahastossa.
Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII: n historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa. Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.
Rippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin synninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He uskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä. Niinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan ripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille kristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He arkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot ja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten muualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin riitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki kahdella