Syvistä riveistä. Various
Читать онлайн книгу.
kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias sanoi:
"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."
"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"
"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."
"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"
"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"
"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa kuulu saavankaan sauhuttaa."
"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.
Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä, siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen huoneesen.
Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.
Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja hymyillen odotti mitä he lausuisivat.
"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.
"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"
"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."
"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."
"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan kieltävää vastausta antako."
"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:
"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"
Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa alkoi mestari tuumimaan:
"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"
Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:
"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."
"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on oivallista tuo!"
"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.
"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"
"Hyvästi sitten!"
"Hyvästi, hyvästi!"
"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."
"Taavetti minun nimeni on."
"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."
Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä toistakymmentä miestä.
"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin, sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä mitään, huomenna vasta."
Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.
"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.
"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti hyvin totisena.
"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"
"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin, ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.
"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.
Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin väsynyt,
"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian", lausui mestari.
Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan. Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi hän mestarinsa asuntoon.
Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa. Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois pöydän luota.
Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle. Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:
"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä koulua?"
"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään Jaakko.
Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa