Nousi siitä Väinämöinen

      jalan kahen kankahalle

      saarehen selällisehen,

      manterehen puuttomahan.

      Viipyi siitä vuotta monta,

      aina eellehen eleli

      saaressa sanattomassa,

      manteressa puuttomassa.

      Arvelee, ajattelevi,

      pitkin päätänsä pitävi:

      kenpä maita kylvämähän,

      toukoja tihittämähän?

      Pellervoinen, pellon poika,

      Sampsa poika pikkarainen,

      sep' on maita kylvämähän,

      toukoja tihittämähän!

      Kylvi maita kyyhätteli,

      kylvi maita, kylvi soita,

      kylvi auhtoja ahoja,

      panettavi paasikoita.

      Mäet kylvi männiköiksi,

      kummut kylvi kuusikoiksi,

      kankahat kanervikoiksi,

      notkot nuoriksi vesoiksi.

      Noromaille koivut kylvi,

      lepät maille leyhke'ille,

      tuomet kylvi tuorehille,

      raiat maille raikkahille,

      pihlajat pyhille maille,

      pajut maille paisuville,

      katajat karuille maille,

      tammet virran vieremille.

      Läksi puut ylenemähän,

      vesat nuoret nousemahan.

      Kasvoi kuuset kukkalatvat,

      lautui lakkapäät petäjät.

      Nousi koivupuut noroilla,

      lepät mailla leyhke'illä,

      tuomet mailla tuorehilla,

      katajat karuilla mailla,

      katajahan kaunis marja,

      tuomehen hyvä he'elmä.

      Vaka vanha Väinämöinen

      kävi tuota katsomahan

      Sampsan siemenen aloa,

      Pellervoisen kylvämiä.

      Näki puut ylenneheksi,

      vesat nuoret nousneheksi;

      yks' on tammi taimimatta,

      juurtumatta puu Jumalan.

      Heitti herjan valloillensa,

      olevillen onnillensa;

      vuotti vielä yötä kolme,

      saman verran päiviäki.

      Kävi siitä katsomahan

      viikon päästä viimeistäki:

      ei ole tammi kasvanunna,

      juurtununna puu Jumalan.

      Niin näkevi neljä neittä,

      viisi veen on morsianta.

      Ne oli nurmen niitännässä,

      kastekorren katkonnassa

      nenässä utuisen niemen,

      päässä saaren terhenisen;

      mink' on niitti, sen haravoi,

      kaikki karhille veteli.

      Tulipa merestä Tursas,

      uros aalloista yleni.

      Tunki heinäset tulehen,

      ilmivalkean väkehen;

      ne kaikki poroksi poltti,

      kypeniksi kyyetteli.

      Tuli tuhkia läjänen,

      koko kuivia poroja.

      Saip' on siihen lemmen lehti,

      lemmen lehti, tammen terho,

      josta kasvoi kaunis taimi,

      yleni vihanta virpi;

      nousi maasta mansikkaisna,

      kasvoi kaksihaarukkaisna.

      Ojenteli oksiansa,

      levitteli lehviänsä.

      Latva täytti taivahalle,

      lehvät ilmoille levisi:

      piätti pilvet juoksemasta,

      hattarat hasertamasta,

      päivän peitti paistamasta,

      kuuhuen kumottamasta.

      Silloin vanha Väinämöinen

      arvelee, ajattelevi:

      oisko tammen taittajata,

      puun sorean sortajata?

      Ikävä inehmon olla,

      kamala kalojen uia

      ilman päivän paistamatta,

      kuuhuen kumottamatta.

      Ei ole sitä urosta

      eikä miestä urheata,

      joka taisi tammen kaata,

      satalatvan langettoa.

      Siitä vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Kave äiti, kantajani,

      luonnotar, ylentäjäni!

      Laitapa ve'en väkeä

      – veessä on väkeä paljo -

      tämä tammi taittamahan,

      puu paha hävittämähän

      eestä päivän paistavaisen,

      tieltä kuun kumottavaisen!"

      Nousipa merestä miesi,

      uros aallosta yleni.

      Ei tuo ollut suuren suuri

      eikä aivan pienen pieni:

      miehen peukalon pituinen,

      vaimon vaaksan korkeuinen.

      Vaski- oli hattu hartioilla,

      vaskisaappahat jalassa,

      vaskikintahat käessä,

      vaskikirjat kintahissa,

      vaskivyöhyt vyölle vyötty,

      vaskikirves vyön takana:

      varsi peukalon pituinen,

      terä kynnen korkeuinen.

      Vaka vanha Väinämöinen

      arvelee, ajattelevi:

      on miesi näkemiänsä,

      uros silmänluontiansa,

      pystyn peukalon pituinen,

      härän