koillinen kovin porotti:

      poltti kaikki puut poroksi,

      kypeniksi kyyetteli.

      Siitä vanha Väinämöinen

      otti kuusia jyviä,

      seitsemiä siemeniä

      yhen nää'än nahkasesta,

      koivesta kesäoravan,

      kesäkärpän kämmenestä.

      Läksi maata kylvämähän,

      siementä sirottamahan.

      Itse tuon sanoiksi virkki:

      "Minä kylvän kyyhättelen

      Luojan sormien lomitse,

      käen kautta kaikkivallan

      tälle maalle kasvavalle,

      ahollen ylenevälle.

      "Akka manteren-alainen,

      mannun eukko, maan emäntä!

      Pane nyt turve tunkemahan,

      maa väkevä vääntämähän!

      Eip' on maa väkeä puutu

      sinä ilmoisna ikänä,

      kun lie armo antajista,

      lupa luonnon tyttäristä.

      "Nouse, maa, makoamasta,

      Luojan nurmi, nukkumasta!

      Pane korret korttumahan

      sekä varret varttumahan!

      Tuhansin neniä nosta,

      saoin haaroja hajota

      kynnöstäni, kylvöstäni,

      varsin vaivani näöstä!

      "Oi Ukko, ylijumala

      tahi taatto taivahinen,

      vallan pilvissä pitäjä,

      hattarojen hallitsija!

      Piä pilvissä keräjät,

      sekehissä neuvot selvät!

      Iätä iästä pilvi,

      nosta lonka luotehesta,

      toiset lännestä lähetä,

      etelästä ennättele!

      Vihmo vettä taivosesta,

      mettä pilvistä pirota

      orahille nouseville,

      touoille tohiseville!"

      Tuo Ukko, ylijumala,

      taatto taivon valtiainen,

      piti pilvissä keräjät,

      sekehissä neuvot selvät.

      Iätti iästä pilven,

      nosti longan luotehesta,

      toisen lännestä lähetti,

      etelästä ennätteli;

      syrjin yhtehen sysäsi,

      lomituksin loukahutti.

      Vihmoi vettä taivosesta,

      mettä pilvistä pirotti

      orahille kasvaville,

      touoille tohiseville.

      Nousipa oras okinen,

      kannonkarvainen yleni

      maasta pellon pehmeästä,

      Väinämöisen raatamasta.

      Jopa tuosta toisna päänä,

      kahen, kolmen yön perästä,

      viikon päästä viimeistäki

      vaka vanha Väinämöinen

      kävi tuota katsomahan

      kyntöänsä, kylvöänsä,

      varsin vaivansa näköä:

      kasvoi ohra mieltä myöten,

      tähkät kuuella taholla,

      korret kolmisolmuisena.

      Siinä vanha Väinämöinen

      katseleikse, käänteleikse.

      Niin tuli kevätkäkönen,

      näki koivun kasvavaksi:

      "Miksipä on tuo jätetty

      koivahainen kaatamatta?"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Siksipä on tuo jätetty

      koivahainen kasvamahan:

      sinulle kukuntapuuksi.

      Siinä kukkuos, käkönen,

      helkyttele, hietarinta,

      hoiloa, hopearinta,

      tinarinta, riukuttele!

      Kuku illoin, kuku aamuin,

      kerran keskipäivälläki,

      ihanoiksi ilmojani,

      mieluisiksi metsiäni,

      rahaisiksi rantojani,

      viljaisiksi vieriäni!"

      Kolmas runo