Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II. Tolstoy Leo
Читать онлайн книгу.
nousee tieltä, kolmikulmainen teerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin asemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä. Nyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin; teen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua seuraavaan kestikievariin. "Kaksitoista virstaa on kolmasosa kolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on neljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen matkasta ja kuinka paljon vielä?" j.n.e.
– Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua kuskipukilla, – päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me vaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin, että vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä korkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä hevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin, jotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin asti.
– Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip? kysyin vähän arasti.
– Husaariko?
– Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.
– Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta huomiota jälkimäiseen huomautukseeni: – se ei ole sellainen hevonen, että sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla sellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei ole sellainen hevonen.
Ja näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa kaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä jotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa kaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo itse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle korvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen päässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta ja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin yhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi ohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen. Yritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän on aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei vedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta ohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä yhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen ikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen ketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut meille piirakkaisia ja kaljaa.
Jyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan juoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko jarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he saattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen! Sitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta Ljubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä vaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään – ja syystä kyllä – pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden aikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme isoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme pikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä vauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen kimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa, joka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.
Mutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja levähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu – haisee savulle, tervalle, lampaille, – alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää; kulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin puolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä kuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten ristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on kylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet hajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain jaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista huolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen taa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille kummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein vietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me ajamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!
II
UKKONEN
Aurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään sietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota vaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti ilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut. Meidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti vaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin piiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni pistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan torkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet, ei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme. Koko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin vaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa nyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi pilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen seikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä kestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja pelon tunteita.
Lähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri, tumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui ilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön aurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja, jotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee etäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy, joka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi jyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit vetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin päästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa, levittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee lähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut pölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin sykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa; nyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän taivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja synkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat jonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy punasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten koivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien yli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää meidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan alitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen; nahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella, päästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää juuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee harmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan. Samassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka ikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle nousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee jokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka paljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.
Pyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he kumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt jo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan odotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.
Tpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä jyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.
Kurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa toivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä. Kiirehtimättä