Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II. Tolstoy Leo
Читать онлайн книгу.
tähden, ruutia!.. huudahti Mimmi säikähdyksestä hengästyneellä äänellä. – Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa koko talon ja hävittää meidät!
Ja sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä ja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien vaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi polkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan sivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuonruudin jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi pitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. "Todella mainiosti heitä pidetään silmällä", murahteli hän.
Kun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon luo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen salaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän piteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan. Arvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki kanneltu.
Paitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka, päättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut, ja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa Gashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.
Mummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia – niin sanottua "Matkailijaa", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta mielentilasta.
– Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä kunnioituksella suudellen hänen kättänsä.
– Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen aina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi ollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. – Saanko minä siis puhtaan nenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.
– Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista batistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.
– Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.
Gasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen kiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo katsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia liikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman nenäliinan, sanoi mummo:
– Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?
– Sittekun joudan.
– Mitä sanotte?
– Teen sen kohta.
– Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan sanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.
– Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.
Silloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin vihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi leikkimään kellonavaimensa kanssa.
– Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä muristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa talossani?
– Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä, joka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.
– Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että tietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon. Onko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan: – että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?
Isä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.
– Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän kääntyen Mimmiin.
Isä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.
– Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: – eihän se ole mitään vaarallista.
– Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua, olen vaan liian vanha…
– Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.
Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:
– Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla kapineilla?
– Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä lastenhoitajalta, sanoi mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan lastenhoitaja: – miksei hän katso paremmin perään.
– Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän ruudin, pisti Mimmi väliin.
– No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: – ja missä hän on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!
– Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.
– Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo: – mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin,typerän moukan, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte – se on oma asianne —
Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; – se herätti mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.
– Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: – ja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne, maman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka nykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?
– Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa tyytyväisemmällä äänellä: – St Jérôme on ainakin oikea gouverneur, joka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison, eikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa heitä kävelemässä.
– Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.
Ja todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl
Ivanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.
VIII
KARL IVANOVITSHIN HISTOORIA
Myöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli ikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa myssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon hän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.
Karl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti: aivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin, astuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja sitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle vuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt näin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei hän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, – ettei hänellä ole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero kipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä ja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.
– Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä lähestyen.
Karl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta nopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin muuta kuin välinpitämättömyyttä,