Magnhild. Bjørnstjerne Bjørnson
Читать онлайн книгу.
ørnson
Magnhild Kertomus
I
Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki par'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee yhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie. Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen matalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä leviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.
Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se lepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin ympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.
Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan. Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin, karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle. Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista, joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän katseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi, saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.
"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.
"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo", tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.
"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" – sanoi matkustaja, osottaen sormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän keskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit pari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" – "Ajoin niin monen vieremän ohi." – Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkon toisella puolen." – "Se oli vanha vieremä." – "Niin, siitä on kyllä kauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se vierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli, suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet virran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan sinne; hän makasi tainnoksissa."
Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseen tarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän odotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan. Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson pohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran. Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi kirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu, satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia, valko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna oli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä virran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.
Kirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen puukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän seisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten maahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä portti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään, kun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton lähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki likellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa siitä sivutse: – sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari rotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja kömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja käsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen, muuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli vino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.
Heidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai mustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat tai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle eteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se ylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen raakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut, muutamain pullutti poskessa purumälli.
Matkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen historiansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat kasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä sadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi, maisemat samoin kuin kansa.
Hänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä hevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista katseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. "Oletko kihloissa?" kysyi herra hymyillen. – "Joka minut omakseen vie, ei ole vielä silmiä saanut", vastasi neito sananlaskulla. – "Taidatpa siis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?" kysyi toinen, "ehkäpä Amerikkaan?" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski varmaan kohdalleen. "Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä ajelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?" Tyttö punastui eikä antanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo ennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.
He olivat pian hotellien kohdalla, joita kohosi valkoisiksi maalattuina kahden puolen tietä, heti siinä mistä tie aukeni varsinaiselle lastauspaikalle. He pidättivät yhden tämmöisen rakennuksen ulkopuolella. Ylhäällä säleaidan nojassa seisoi muutamia souvareita, enimmästään nuoria poika-jätkiä; he olivat kaiketi katselleet morsiussaattoa ja odottivat nyt matkustajia, joiden oli lähdettävä höyrylaivalle. Vastasaapunut astui alas ja meni sisään, sillä välin kuin neito ryhtyi irroittamaan matka-arkkua siteistä. Sill'aikaa lienee hänelle tarjottu apua, sillä kun matkustaja tuli ikkunaan, näki hän neidon tyrkkäävän luotansa pitkää lyhytnuttuista viikaria. Arvattavasti virkahti tämä samassa jotakin siivotonta ja sai samanlaisen vastauksen, koska toiset räjähtivät nauramaan. Neito tuli kantaen raskasta arkkua. Matkustaja avasi hänelle oven ja neito naurahti kohdatessaan hänet. Laskiessaan rahaa kokoon neidolle lausui hän: "Minä olen, Rönnaug, samaa mieltä kuin sinäkin siinä, että sinun tulee päästä pois täältä Amerikkaan niin pian kuin mahdollista." Neito sai kaksi species-riksiä juomarahaa. "Minä panen roponi lisää", sanoi mies totisena. Neito katsahti suurin silmin ja auki suin häneen, otti rahat ja kiitti, tarttui sitte molemmin käsin tukkaansa, joka taas oli valahtanut silmille. Mutta siinä hän hukkasi muutamia rahoja, jotka hänellä oli toisessa, puolittain nyrkistyneessä kourassaan. Kun hän kumartui näitä ottamaan, lähti muutamia hakasia irti hänen alusliivistään, jolloin kaulahuivi irtausi ja siitä pujahti esiin nipukka, johon jotakin oli sidottu, niin että se oli raskas. Sillä välin kuin hän tätä järjesteli, hukkasi hän taaskin rahoja. Hän selvisi kuitenkin perältä koko ylellisyytensä jutusta ja hänet vastaanotettiin heti säädyttömillä kokkapuheilla. Mutta tällä kertaa hän ei vastannut; sen sijaan hän arasti vilkaisi sisään, ajaessaan siitä reippaasti ohi hevosellaan. Matkustajan oli sallittu vielä kerran nähdä hänet, sillä kun hän vähän myöhemmin ajoi alas laivarantaan, seisoi neito selin katuun päin ovessa jonka yläpuolella riippui nimikilpi kirjaimineen: "Skarlie, Satulaseppä." Hän tuli likemmä ja näki Magnhildin seisovan eteisessä. Tämä ei ollut riisunut yltään sadetakkia, vaikka jo aikaa oli laannut satamasta. Huipukka oli hänellä vielä päänsä peittona. Magnhild näki herran ensinnä ja vetäytyi peremmälle eteiseen: Rönnaug kääntyi ja peräytyi hänkin heti.
Sinä iltana ostettiin Rönnaugin matkapiletti, sillä summa oli täysi. Magnhild ei riisunut yltänsä, kun Rönnaug myöhään yöllä lähti kotiin päin. Hän istui isossa tuolissa pienessä, matalassa majassa, tai käyskenteli edes ja takaisin. Ja kerran hän, nojaten raskasta päätänsä akkunaruutuun, lausui puolittain ääneensä: "niin lieneepä hän, Rönnaug, määrättynä johonkin."
II
Hän oli ennen kuullut nämä sanat.
Ensi