Magnhild. Bjørnstjerne Bjørnson
Читать онлайн книгу.
josta lapiot äsken oli ulos otettu, ja alhaalle vanhasta puutapulista kirkon katolta kello rämisi rämisemistään korvia vihloen.
Talonpoikaiskansa seisoi ympärillä sinisenä viluissaan lapaset käsissä ja napitettuna; pappi hylkeensaappaissa ja nahkavaatteet messukasukan alla; hänelläkin oli käsissään isot villalapaset, joilla hän nyt hosui ja piirteli ympärilleen. Hän osoitti toisella lapasella tyttöä. " – Lapsi rukka jäi seisomaan jaloilleen, ja kelkka kädessään hänet syydettiin alas jäätyneen virran poikki, – ainoana olentona, jonka Herra tahtoi pelastaa! Mikä osa hänelle lienee sallittu?" —
Tyttö ajoi kotiin hänen seurassaan, istuen hänen sylissään. Hän, pappi oli uskonut hänet seurakuntansa holhottavaksi ja otti hänet nyt "toistaiseksi" itse luokseen "näyttääkseen itse ensimäisenä hyvää esimerkkiä." Tyttö istui tyynnä suojelijansa turkin turvissa, pienet viluiset kätösensä hänen pehmeissä suurissa lapasissaan, hänen lihavain, pehmeiden kättensä kätkössä. Ja kaiken aikaa hän istui ja ajatteli: "Mikähän se minulle sitten lie osakseni sallittu?"
Hän ajatteli saavansa nähdä sen jo sisään tultuansa. Mutta hän ei nähnyt siellä mitään semmoista, jota hän ei jo olisi nähnyt ennen, paitsi kun hän astui sisemmäisiin suojiin, missä etenkin eräs piano, jolla par'aikaa soitettiin, suuressa määrin kiinnitti hänen huomiotansa.
Mutta siinäpä hän unohtikin sen ajatuksen, jonka valtaamana hän oli sisään astunut.
Tässä talossa oli kaksi tytärtä, hieman jäykkää jäseniltään, joilla oli pyöreähköt pääkköset ja suuret vaaleat hiuspatukat. He olivat hiljan saaneet opettajattaren, kalpean ja lihavahkon, jonka kaula oli paljaampi ja hiat avonaisemmat, kuin mitä Magnhild vielä oli nähnyt. Hänen puheestaan kuului kuin jos ääni ei olisi oikein puhtaana kurkusta kulkenut ja Magnhildin täytyi ehdottomasti pari kertaa rykäistä hänen asemestaan, vaikka tietysti siitä ei mitään apua ollut. Opettajatar kysyi Magnhildin nimeä ja osasiko hän lukea, ja sitä Magnhild osasi, sillä koko hänen sukunsa oli ollut hyvin luvunhaluista. Ja silloin opettajatar ehdotti, aina saman epäpuhtaan äänen siinä sivussa sorahtaessa, että hänen siis pitäisi yhtyä pikkutyttöjen kanssa samalle opinuralle kannustamaan heitä eteenpäin. Magnhild oli vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.
Rouva istui vieressä ja pisteli koruompelua. Nyt hän katsahtaen ylös Magnhildiin virkkoi: "Niin, halusta", ja siitä kallistui hän jälleen koruompelunsa yli. Hän oli keskikokoinen, ei ollut laiha, eikä lihava ja hänellä oli pieni pää ja vaaleat hiukset. Pappi, järeä ja raskas, tuli alas riisuttuaan yltään kauhtanan; hän poltteli ja sanoi huoneen lävitse astuessaan: "Tuolla näkyy tulevan kalakuorma", ja astui edelleen ulos. Nuorin tytöistä ryhtyi uudelleen soittamaan skaalojansa. Magnhild ei tiennyt, oliko hänen jälleen mentävä ulos keittiöön. Hän istui vielä halkolaatikolla uunin vieressä, tämä epätietoisuus kiusanansa, kun ihmiset kutsuttiin viereiseen suojaan aterialle. Kaikki panivat työkalunsa kokoon, ja pianon ääressä istunut pikkutyttö sulki sen. Mutta kun Magnhild oli yksinään ja kuuli veisten kalinan, alkoi hän itkeä, sillä hän ei ollut vielä sinä päivänä syönyt. Keskellä ateriaa tuli pappi ulos ruokahuoneesta; sillä sisällä oli päästy yksimielisyyteen siitä, että hän oli kenties ostanut liian vähän kalaa. Hän aukaisi akkunan ja huusi miestä odottamaan, kunnes he olisivat ruokineet. Hän kääntyi jälleen ruokahuoneeseen ja näki pikkutytön halkolaatikolla. "Oletko sinä nälissäsi?" kysyi hän. Tyttö ei vastannut. Pappi oli elänyt kylliksi kauan rahvaan kesken ymmärtääkseen, että hänen äänettömyytensä merkitsi myöntöä, ja niinpä hän otti tytön kädestä ja talutti hänet pöytään, jossa ääneti tehtiin tilaa hänelle. Jälkeen puolisten luisti hän kelkkamäkeä pikkutyttöjen kanssa, luki sitten yhdessä heidän kanssaan ja sai raamatunhistoriasta läksyn samalla kuin hekin, söi sitten heidän mukanaan välipalaa ja asuili taas mukana, kunnes tuli illallinen, jolloin hän aterioi toisten kanssa samassa pöydässä. Hän nukkui sen yön syömäsuojan rahilla ja työskenteli seuraavan päivän yhdessä papin tytärten kanssa.
Hänellä oli ainoastaan ne vaatteet, joihin hän oli pukeutunut; mutta opettajatar ompeli jonkun vanhan hameen uudestaan hänelle; hän sai myös omakseen vanhan paidan toiselta pikku-neitoselta ja hän astua tellusteli rouvan kengissä. Rahi, jonka lotjassa hän vietti öitänsä, siirrettiin ruokahuoneesta, silloin kun tämä jätettiin asunnoksi parille suutarille, joiden nyt oli "neulottava talo kuntoon." Se asetettiin keittiöön, mutta oli siellä tiellä; sitten palvelusneitojen suojaan, mutta ovi osui aina lyömään siihen, ja näin se siirtyi ylös lastenkammioon. Näinpä siis tapahtui että Magnhild joutui järjestään syömään, työskentelemään ja nukkumaan yhdessä papin tytärten kanssa; ja kun hänelle ei koskaan tullut ommeltua omia vaatteita, joutui hän käymään puettuna heidän vaatteihinsa.
Yhtä odottamatta hän joutui soittelemaan. Keksittiin näet, että hänessä piili runsaammin soiton lahjoja ja taipumuksia kuin tyttärissä; niin täytyi hänen siis itse oppia voidakseen auttaa heitä oppimaan.
Itse puolestaan hän kasvoi pitkäksi ja sai kauniin lauluäänen. Opettajatar opasteli häntä, mutta etupäässä laulamaan nuottien mukaan, alunpitäen vain siitä syystä, että opettajatar ylipäänsä etusijassa noudatti konemaisuutta, myöhemmin sen ohessa siksi että heitä heidän yksinäisyydessään siellä ylämaissa alkoi huvittaa se että hän kykeni kehittäytymään erinomaiseen taituruuteen laulamaan suoraan nuottilehdestä. Kirkkoherra saattoi loikoa sohvalla (tämä oli hänen mieliasentonsa) ja nauraa ääneensä, milloin Magnhild niinkuin orava puussa lauloi ylös- ja alaspäin kaikellaiset harjoitelmat järjestänsä. Siitä koitui Magnhildille se seuraus, että hän sai oppia lisää – ei soitantoa, kuten ehkä olisi odottanut, – vaan juurikopankudontaa!
Siihen aikaan syttyi näet kiihkeän kuumeen tavoin ihmisissä se usko, että näppäryyttä käsitöissä olisi levitettävä rahvaan keskuuteen ja opettajia sitä varten toimitettiin myöskin puheemme alaisiin seutuihin. Magnhild valittiin ensi oppilaaksi; hän oli varmaan sormistaan sukevin. – Vasunkudonnan jälkeen tuli kaksinkertainen kehruurukki, sen jälkeen kankaan kudonta, semminkin enemmän taidetekoinen, sitten koruompelu j.n.e., j.n.e. Hän oppi tuon kaiken hyvin ripeästi, t.s. hän oppi innokkaasti niin kauan kuin oli perehdyttävä aineeseen; mutta pitemmälti häntä ei enää huvittanut kehittyä. Mutta kun hänen nyt oli opetettava muita, sekä täysikasvuisia että lapsia, varttui tavaksi että hänen kahdesti viikossa tuli tavata oppilaansa kansakoululla, jossa monta silloin oli koolla. Mikä kerran oli järjestynyt totutuksi tavaksi, sitä hän ei enempää ajatellut. Talo, jossa hänellä oli toimensa, antoi sen hänelle.
Rouva suoritti säännöllisen kiertokulkunsa keittiössä, kellarissa ja navetassa, sitten hän pisteli koruompeluansa; koko talo oli kauttaaltaan koruin ommeltu. Hänen olisi uskonut itsensä olleen paksun hämähäkin, jonka pieni pyöreä pää kutoeli verkkojansa istuinten, pöytien, sänkyjen, rekien, vaunujen päällitse. Harvoin kuultiin hänen ääntänsä, harvoin häntä puhuteltiin.
Kirkkoherra oli rouvaansa paljoa vanhempi. Hänen kasvonsa pistivät katsojan silmiin senpuolesta, että niissä oli niin niukalta nenää ja leukaa, niin vähän silmäin puolta, mutta niin paljon kaikkea muuta. Hän oli aikoinaan suorittanut laihan tutkinnon ja elättänyt itseään kotiopettajan toimella, kunnes hän vanhemmiten joutui naimisiin erään entisen kouluoppilaansa, sangen varakkaan neidin kanssa. Silloin hän alkoi hakea papinvirkoja, "ainoa ala millä hän konsanaan oli ilmaissut jäntevyyttä", kuten hänen oli tapansa puhua laskien pilaa itsestään. Kymmenen vuotta haettuaan hän saikin (vähän aikaa sitten) tämän pappispaikan, eikä hän juuri koskaan voinut toivoa saavansa parempaa. Hän loikoi mieluimmin sohvalla ja lueskeli, eniten romaaneja, mutta myöskin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.
Opettajatar istui samassa tuolissa, jossa Magnhild oli nähnyt hänet ensi päivänä, kulki saman kierroksen kirkolle ja sieltä takaisin joka päivä, ja oli kellon lyömällä tehtävissään. Hän oli vähitellen käynyt ylenmäärin lihavaksi, piti yhä edelleen näkyvissä alastonta kaulaansa ja paljaita käsivarsiaan, toi yhä edelleen kuuluviin tuon hillityn, sorahtavan äänen kurkustaan, jota ei mikään liikutus vielä ollut saanut puhdistaa.
Papintyttäristä