Nuoren Wertherin kärsimykset. Johann Wolfgang von Goethe
Читать онлайн книгу.
hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.
16 p. kesäk.
Miks'en kirjoita sinulle? – Semmoistako kysyt, ja olet sentään kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että – lyhyesti vain, olen tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen – oh, enhän tiedä.
Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.
Enkeli! – Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut koko mieleni.
Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen, sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään kiintynyt.
Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta itsestään. Joskus toiste – ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä on. —
En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään. Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa keskellä! —
Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.
Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.
Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään amtmanni S – n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.
Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset, joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme, että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte S – n. – Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa kohden. – Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. – Miksi niin? kysäisin. – Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan, isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen erästä edullista virkapaikkaa. – Kuuntelin tuota jotenkin välinpitämättömästi.
Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta, kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että huvimme ehkä häiriytyisi.
Olin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan olen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen, keskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan pukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli kädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti, ensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan pikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä juosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti pihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa piti lähteä. – Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät sisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista poissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille illallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin minulta. – Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko sieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen olentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua hämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja viuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä minua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen lapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta sisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen vallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista. – Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että ansaitsen onnen olla sukulaisenne? – Oh, sanoi hän hilpeästi hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te olisitte huonoin heidän joukossaan. – Lähtiessään hän antoi Sofielle, hänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle tytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän palaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli totella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat nimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään, noin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut me sentään mieluummin pitäisimme. – Molemmat vanhimmat pojat olivat kavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana metsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää kiinni lujasti.
Olimme tuskin ennättäneet istua paikoillemme ja naiset ehtineet tervehtiä ja tehdä huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa, kun Lotte jo käski kuskin pysähdyttää ja antaa veljiensä astua alas; nämä pyysivät kerran vielä saada suudella häntä kädelle, jonka toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sillä hellyydellä, joka voi olla ominaista viidentoista-ikäisiile, toinen taas hätäisesti ja huolettomasti. Lotte lähetti kerran vielä terveiset pikkuväelle, ja me jatkoimme matkaamme.
Serkkuneitonen kysäisi, oliko hän jo lukenut kirjan, jonka hän äskettäin oli lähettänyt hänelle? – En, vastasi Lotte, se ei miellytä minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenkään ei ollut sen parempi. – Hämmästyin, kun kysyin, mitä kirjoja ne olivat, ja hän vastasi: [Meidän täytyy poistaa tämä kohta kirjeestä, jottei kenelläkään olisi syytä pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle kirjailijalle jokseenkin yhdentekevää, mitä joku yksityinen tyttö tai joku nuori epävakaa herrasmies heistä sattuu ajattelemaan.] – Minusta kuvastui kaikessa, mitä hän puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli kuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen kasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin hänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman tyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.
Kun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin romaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai vetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen pitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä pidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa tapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua ja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin ei