Nuoren Wertherin kärsimykset. Johann Wolfgang von Goethe
Читать онлайн книгу.
kädelleni ja sanoi: Klopstock! – Muistin kohta sen ihanan oodin, jota hän tarkoitti, ja hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka tämä sana vuodatti ylitseni. En kestänyt enää, kumarruin hänen kättänsä kohden ja suutelin sitä silmäni sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas hänen silmiinsä. – Ylevä runoilija, olisit nähnyt sen jumaloinnin, joka ilmeni tuossa katseessa, ja minä, oi etten tämän jälkeen enää ikinä saisi kuulla mainittavan nimeäsi, jota niin usein lausutaan turhaan.
19 p. kesäk.
En enää muista, mihin viimeksi ennätin kertomuksessani; sen vain tiedän, että kello oli kaksi, kun menin levolle, ja että jos, sen sijaan että kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehkä laverrellut aamuun asti.
En vielä kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en tänäänkään joutaisi kirjoittaa siitä.
Oli ihanin auringonnousu! Metsä pisarteli ja nurmikot välkkyivät raikkaina ympärillä. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi, tahdoinko seurata heidän esimerkkiään, hänestä ei tarvitsisi välittää. – Niin kauan kuin nuo silmät ovat avoimina, sanoin katsoen häntä silmästä silmään, ei ole vaaraa. – Kestimmekin molemmat hänen portilleen saakka, jonka eräs palvelustyttö varovasti aukaisi ja samalla vakuutti hänen kysymyksiinsä, että isä ja lapset voivat hyvin ja nukkuivat kaikki vielä. Erotessani pyysin, että samana päivänä vielä saisin käydä tervehtimässä häntä; hän antoi luvan ja minä kävin, ja siitä päivästä lähtien toimittakoot aurinko, kuu ja tähdet rauhassa tehtäviään, en tiedä päivästä enkä yöstä, ja koko maailma häipyy ympäriltäni.
21 p. kesäk.
Vietän päiviä niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa autuailleen; ja minusta tulkoon mitä tulleekin ja käyköön minulle kuinka käyneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten ole saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista. – Tunnethan Wahlheimini; siellä olen ihan kotonani, sieltä on minulla vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siellä nautin itseäni, siellä nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.
Kun valitsin Wahlheimin kävelyjeni päämääräksi, enpä silloin aavistanut, että se oli niin lähellä taivasta! Kuinka usein olin pitemmillä kävelyilläni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista virran ylitse tähystellyt tuota metsästyslinnaa kohden, joka nyt sulkee sisäänsä kaikki toiveeni!
Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen pyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut myöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan tottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.
Omituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! – Tuo metsikkö tuossa! – Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja tuossa tuo vuorenhuippu! – Oi, että saisit sieltä katsella avaraa näköalaa! – Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät laaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! – Minä riensin sinne ja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on kuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus, koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme, ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. – Ja oi, kun olemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta viivoitusta.
Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin ja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän hyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan on etsinyt avarasta maailmasta.
Kun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja siinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle ja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä, niin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat teurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei mikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan kiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä. Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.
29 p. kesäk.
Toissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat ryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava puunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja nykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle ihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään, annoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten korttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin käyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne kokonaan.
Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen heitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja voimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen elämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn keveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin yksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat vertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme näitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! – Eikö meillä itsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että olemme vanhempia ja kokeneempia? – Jumala taivaassa! vanhoja lapsia näet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he uskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan – tuohan on sitä iänikuisesti vanhaa ja aina uutta – ja kasvattavat lapsensa itsensä kaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.
1 p. heinäk.
Kuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen omasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella kituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen luona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen kanssaan tervehtimässä St – n pastoria; St – on kappaleen matkaa syrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle, jota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon kunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen sauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen luokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä, sanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili vanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus kuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä, jotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet,