Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta. Артур Конан Дойл

Читать онлайн книгу.

Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta - Артур Конан Дойл


Скачать книгу
oli näkyvissä, väliin kateissa veneen keikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin vasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi Englantiin.

      "Mikä tuo on?" kysyin.

      "Se on niin kuin sanoin, nuori herra", vastasi hän. "Se on muuan Boneyn armeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun tässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä Ostendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme, jos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen ei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin."

      "Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?" kysyin.

      Mies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa horisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa.

      "Talonvartija siellä vartioipi", sanoi hän käheällä äänellään.

      "Andromeda, neljäkymmentäneljä", lisäsi hänen toverinsa.

      Olen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja noita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa kilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta ja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä vuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei ole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista toinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään.

      Maa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina selvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni. Yhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta vene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä kohden.

      "Vartiovene!" huusi toinen merimies.

      "Bill, poikani, nyt olemme kiinni!" sanoi toinen ja pisti jotakin merisaappaisiinsa.

      Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.

      "Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään", sanoi toinen merimies. "Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene."

      "Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana", huomautti hänen toverinsa.

      "Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin päästään tästä."

      Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla pauhulla.

      Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval, kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.

       TOINEN LUKU.

      Suo

      Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut, joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta, että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.

      Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus. Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle, ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt. Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei, minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin suojan myrskyltä?

      Te ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai Boulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti salaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli edelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan vaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta huolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko, että minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut niitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi. Meidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää meitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein ajatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia, niin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja suosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia meille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut mitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille tarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä puhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran, jossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja kielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan nämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat voineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan menneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja, mikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä hallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja Choiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat järkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin. Maanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa kuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun vanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut, arvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon edessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda.

      Jos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni tai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti joutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista tulleista.


Скачать книгу