Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta. Артур Конан Дойл
Читать онлайн книгу.
mytyn hän varmaan silloin niin kiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas ja katselin tulen valossa.
Pieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen ja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että siinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä saivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Ensimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand'ille, ilman uutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet olivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché'lle, kansalaiselle Soulti'lle, kansalaiselle Mac Donald'ille, kansalaiselle Bertbier'ille j. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä, jotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä kahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille. Toisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet pöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi lukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo oli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli.
Sanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti:
"Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä edes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa. Kolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on antanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä saavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä…"
Siihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja paperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja tulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä.
"Kas niin ystäväni", jyrisi ääni, "ainakin tällä kertaa olemme olleet teitä viisaampia."
NELJÄS LUKU.
Yön miehiä
Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.
"Elkää tappako vielä, Toussac", sanoi toinen ääni. "Antakaa, että katsellaan ensin, mikä se on miehiään."
Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan sietämätön.
"Neljäs osa tuumaa vielä … eikä mitään merkkejä", sanoi se kumea ääni.
"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni."
"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!" sanoi sama ääni, joka äskenkin oli kiellellyt. "Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat. Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin."
"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai hänen henkensä."
Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. "Velvollisuus itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse karkuun."
Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.
Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa, polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.
"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?" kysyi hän laihalta mieheltä.
"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi", vastasi Lesage. "Teidän täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan, saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä."
"Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti," sanoi mies, joka istui minun vieressäni.
"Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä … vähän viekkautta…"
"No, mitä sitten teitte?"
"Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval…"
"Mikä? Mikä hänen nimensä on?" huudahti laiha mies.
"Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle. Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä ja nostamaan hänet alas – ja tuossa hän makaa."
Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen suosion-osotuksia tovereiltaan.
"Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela", sanoi laiha mies. "Kun uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme, kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac'in kanssa tulimme tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän Toussac on aina käytännöllinen."
"No, tässä on kylläksi suuta soitettu!" murisi partainen olento, joka istui vieressäni. "Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan."
Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin ennenkin, kun hän katsoi minuun.
"Toussac on oikeassa", sanoi hän.