Talismani. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
– meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme. Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja semmoista kuin tämä".
Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.
Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.
Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut jonku manalan hengen esiin.
"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen; "kukistukoon paholainen palvelioineen!"
Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt. Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita, karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.
Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi: "Hamako – huppana – päästä irti – näin pitkälle ei oikeutes riitä – päästä irti, eli käytän puukkoani".
"Puukkoasi – uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja heilutteli sitä hänen päänsä yli.
"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta, muutoin Hamako minut murhaa!"
"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse pahuuden syntyperää."
Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:
"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet, ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".
"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä, jotka veisaavat saatanan ylistystä!"
Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.
"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut," jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".
"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen, en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja. Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa, jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika – olin vähän hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys – minusta tuntui ikään kuin hurja, jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian – ja hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin saatoin tarttua aseisiini".
"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa olit vieressä".
"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi; ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti vyöryitte