Äiti. Benedictsson Victoria
Читать онлайн книгу.
tulee jälestä. Päätimme tavata täällä."
Keskustelu kävi kankeasti. Oli niukalti yhtymäkohtia ja pikku rouva oli aina niin avuton, kun "Kaarlo" ei ollut mukana. Rouva Zimmermann kertoi, miten hauskaa heillä oli ollut toistensa seurassa muutama päivä sitte, hänellä ja Williamilla, herra Hedströmillä ja parilla muulla Williamin ystävällä.
"Miks' ette tullut mukaan?" kysyi hän lopuksi.
Pikku rouva punastui ja loi silmänsä alas. "Kaarlo ei antanut lupaa", sanoi hän.
"Kaarlo tuntuu olevan aika tyranni", laski rouva Zimmermann leikkiä.
"Mutta totta tosiaan minä hänet läksytän kun hän tulee."
"Oi, älkää sanoko mitään", pyysi pikku rouva aivan pelästyneenä.
"Hän – on niin arka minusta ja sitte…"
"Arka teistä? Mutta eihän nyt ollut mikään vaara kysymyksessä. Minä ainakin tulin aivan ehytnahkaisena takasin, enkä huomannut kenessäkään pienintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän aikoisi syödä minut – ja sitäpaitse olihan hän itse mukana."
"Niin ei se ollut sentähden – mutta – niin, en tiedä."
Kaikeksi onneksi pikku rouvalle, joka tuskitteli pulassansa, soi kello ja "Kaarlon" tulo tuli avuksi ja keskustelu solui toisille aloille.
Mutta kun he olivat menneet, ei rouva Zimmermann saanut mielestään pois pikku rouvan ujosti punastuvia poskia ja alas luotuja silmiä. Ne seurasivat häntä alati, pitivät hänen aivonsa taukoamattomassa työssä ja tuskallisessa jännityksessä, jollaista tuntee miettiessään arvoitusta, jota ei voi arvata, mutta joka tuntuu tavattoman yksinkertaiselta, tai kun etsii sanaa, eikä löydä, vaikka se alati pyörii kielellä.
Vihdoin oli se selvänä ja varmana hänellä, ikäänkuin valo olisi välähtänyt. Se siis oli syynä ja vaistomaisesti oli hän sitä aavistanut. "Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen luo", oli herra Wahlberg sanonut. Leikillä – tietysti, mutta siinä oli totta pohjalla.
Hän ajatteli tuota kuvausta nuorten miesten elämästä, jonka oli juuri lukenut. Williamhan itse oli sanonut, että se voisi olla hänen oma tunnustuksensa. Hän ei ollut kuvitellutkaan poikaansa pyhimykseksi millään tavoin; hän kyllä oli luullut hänen siinä suhteessa elävän jotenkin samoin kuin muutkin nuoret miehet, mutta sittenkin oli hän häntä luullut paremmaksi kuin hän oli. Hän ei koskaan ollut ajatellut, että hän olisi voinut vetää tätä lokaa kotiinsakin. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen. Miks'eivät ne tulisi hänen kotiinsa. Meniväthän ne muidenkin luo. Mitä syytä hänellä oli luulla häntä noita muita niin paljon hienotunteisemmaksi. Hän oli raivostunut itseensä. Miksi riippuivatkin nämät ihanteellisuuden riekaleet vielä hänessä? Miksi uskoi hän vielä kaunista ja hienoutta löytyvän – uskoi kumminkin salaisuudessa, huolimatta pojan omista vakuutuksista? Miksi ei hän voinut silpoa sitä itsestään, tallata jaloillaan, kun sille ei löytynyt kumminkaan vastinetta todellisuudessa?
Hän ei voinut pysyä hiljaa. Edestakaisin käveli hän matolla, rauhatonna ja levotonna. Hän ajatteli rappukäytävää, huonetta. Samoja rappuja oli hän noussut ylös, laskenut kätensä samaan lukkoon, ripustanut päällysvaatteensa samaan naulaan. Häntä inhoitti sanomattomasti. Hän ajatteli noita naisia, joilla tuskin on sielua ja hän tunsi sisällään ivahymyilyä. Cocott romantikin magdaleenojako? – ei, niitä hän ei uskonut. Alennus, törkeys ja raakuus siinä heidän Kaininmerkkinsä! Katso vaan sellaiseen silmäpariin punasine suonineen silmänurkissa! Jos olisikin raaka nauru sivelty pois, niin pyyhkimättä kumminkin pysyy mielen raakuus, joka ei koskaan katoa, se sielunsaasta, joka eroittamattomasti seuraa, kuten ruumiillinenkin sellaista elämää.
Koko päivän tuskittelihe hän näissä ajatuksissa ja kun William tuli hänen luoksensa iltasella, oli hänen kärsimyksensä noussut siihen määrään, että hän tiesi, ettei löytyisi mitään muuta keinoa siitä päästä, kuin suoraan kysyä häneltä kaikesta. Tuntui kuin antautuisi hän leikkauspöydälle ostaaksensa itsensä vapaaksi kalvavasta kiusastansa hetken kestävällä, yhteen kokoon kerätyllä tuskalla. William oli verrattain hyvällä tuulella ja hän istahti erääsen äidin pehmoisista tuoleista, velttona ja mukavuudestaan nauttivan näköisenä.
Äiti tarttui aineesensa hermostuneen sairaan kärsimättömyydellä. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta jotakin, joka on vaivannut minua koko päivän. Et saa suuttua, ja usko minua kun sanon, etten tee tätä sinun, vaan itseni tähden."
"Suuttua?" sanoi hän. Oletko nähnyt minun joskus suuttuvan? En voi suuttua – nyt enää."
"Niin, mutta et saa panna pahaksesi."
"En, sano vaan. Olen ylpeä siitä, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden kanssa voi puhua kaikesta."
Äiti oli vaiti hetken kerätäksensä ajatuksiansa ja muodostaaksensa kysymyksensä asialliseksi ja sattuvaksi.
"Sanoit joku aika sitte, että sinä tuon kirjan antamassa kuvauksessa nuorten miesten elämästä tunsit koko nykyisen nuoren sukupolven kohtalon… Soveltuuko tämä kuvaus yksityiskohdissaankin sinun omiin kokemuksiisi?"
"Kyllä… Luulitko minun elävän kuin munkki?"
"En … mutta on niin suuri ero…"
"Ei mitään eroa", sanoi hän lyhyesti ja karmeasti.
"Lupaathan sanoa minulle ihan suoraan? Näes, tahtoisin niin mielelläni päästä selvyyteen tässä asiassa ja ei ole mitään muuta keinoa kuin puhua suoraan ja ennakkoluuloitta, kuten kaksi sivistynyttä voivat puhua. Ymmärräthän ettei tämä puoleltani ole mitään halpamaista uteliaisuutta, vaan todellista halua saada selville…"
"Ei tarvitse mitään alkusäveleitä", sanoi William ystävällisesti. "Voit kysyä minulta kaikesta, ja minä olen empimättä antava vastauksen kaikkeen."
"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."
"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä pahempi."
"Ostetuin hyväilyinkin?"
"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.
"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista elämää."
"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa, sammuttaaksensa nälkäänsä?"
"En tiedä."
"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen. Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä – mutta lopuksi kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."
Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:
"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan. Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa – kenties yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu – ja apuaine asetetaan aivan suumme eteen."
Äiti istui vaiti ja kuunteli ääntä, joka tahtoi olla niin ilmeetön, mutta kumminkin ilmaisi niin paljon. Ja sydämmessään tunsi hän sääliä, jonka rinnalla muu kaikki jäi vähäpätöiseksi. Perussävel pojan puheessa tuntui liian todenmukaiselta, voidaksensa olla täydellistä vakuutusta vaikuttamatta.
"Kuinka tulit tätä ajatelleeksi", kysyi poika hetken perästä.
"Pikku rouva Hedströmin tavassa oli jotain omituista, kun kysyin, eikö häntä olisi haluttanut tulla luoksesi silloin iltasella."
"Niin. Hän on arka maineestaan", sanoi William pilkallisesti.
"Mielestäsi