Äiti. Benedictsson Victoria
Читать онлайн книгу.
hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan arkuuden.
"Olet utelias?" sanoi hän vain.
"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin olisi huvittava."
"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."
"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"
"No mitä sitte?"
"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle – vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."
"Niitä on kyllä yllin kyllin."
"Anna ne minulle."
"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä esille." [Jag har ju inte packat upp.]
Poika hymyili.
"Kuules – nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista olla sinun opettajasi."
"Samaa sanoi isäsikin."
"Milloin?"
"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."
"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"
Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime sanoissa ja hän hymyili.
"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."
Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.
"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."
"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.
Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla…"
Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.
"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."
"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."
"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan pikkukyhäyksiä – pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. – Olinhan siihen kyllä saanut tottua."
"Kuinka niin?"
"Kirjoittelin aina isällesi."
"Kirjoitit hänelle?"
"Niin."
"Mitä sitte?"
"Kirjeitä. Kaikenlaista."
"Oliko hänellä niin paljon kirjoittelemisia?"
"Kyllä. Oikeastaan hänestä olisikin pitänyt tulla tiedemies – oppinut – professori."
Poika veti suutansa hymyyn viime sanoille.
"Professori?" toisti hän ylenkatseellisesti – "'Peruukkipölkky?' —
Sekö mielestäsi on kaikkein korkeinta?"
Hän ei vastannut, jatkoi vaan. "Hänen asemansa anatoomisen kokoelman omistajana oli aivan sopimaton hänenlaiselleen ihmiselle, senpätähden pyrkikin hän mielellään pois kaikesta sellaisesta, mikä sitoi häntä alemmille asteille kuin mihin hän kuului. Hänen laajat tietonsa, monet matkansa, sekä hänen verraton kykynsä vetää ihmisiä puoleensa, vaikuttivat, että hänellä oli monta ystävää – eteviä miehiä – ja hän oli mielellään kirjevaihdossa."
"No! Tämähän liittyy hyvin siihen kuvaan, jonka olen hänestä muodostanut."
Pojan äänessä oli hieno halveksiva vivahdus. Äiti katsoi häneen kuin ei hän oikein olisi käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Sitte jatkoi hän.
"Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin ajatuksiaankin."
"Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.
"Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin. Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi minun osakseni."
"Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies – oppinut – jopa professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.
Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan – luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä tunnettu, että tunnustusta saanut."
Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.
Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.
"Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti oli aivan vailla vastausta.
"Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain, ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.
"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa, osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.
Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea, siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa, sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.
Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin pitkään aikaan.
Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.
Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti ja oli tuskissansa.
Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.
Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.
No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.
Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.
Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen