Äiti. Benedictsson Victoria
Читать онлайн книгу.
raha-asiasi?"
"Niitä en sekoita koskaan sinun asioihisi. Ne kyllä hoidan itse."
Äiti näytti koko ajan siltä kuin ei pojan epäkohteliaisuus ollenkaan häntä liikuttaisi, – vasta viime sanoja kuullessansa vavahti hän.
"Voinko jollain tavoin olla sinulle avuksi?" sanoi poika ja nousi.
"Kiitos. En tarvitse."
"Suvaitset kai siis että lähden kotiini."
"Tee niin. Etsin asunnon itselleni, sitte pistäydyn kai luonasi."
"Mutta ennen teatteriin menoa."
"Kyllä."
"Olen teatterin arvostelija ja tänään on premieeri."
"Tulen aikasemmin."
Hän kumarsi kylmästi ja meni. Hänen mentyään huokasi äiti syvään, kuin voitetun tuskan jälkeen. Mutta hänen hillityissä kasvoissaan ei näkynyt merkkiäkään mielenliikutuksesta. Hän katseli hänen menoaan torin poikki ja kumartui, voidaksensa seurata häntä vielä sittenkin, kun hän kääntyi kadun kulmasta.
Myöhään iltapäivällä koputti rouva Zimmermann poikansa ovelle, joka istui lepotuolissa ja luki. Kun hän astui sisälle, nousi hän tarjoten paikkaa äidille, mutta hän kieltäysi.
"Minulla on kiire", sanoi hän hyvin asiallisesti. "Tulin tänne ainoastansa sanoakseni sinulle, että olen löytänyt juuri, mitä etsin; asunnon Södernillä, helpon, osaksi kalustetun ja josta on avara näköala. Muutoin se on kaksikerroksinen, kapea, erityinen rakennus. Siinä on viisi huonetta; niistä kaksi, alakerrassa olevaa aijoin vuokrata pois. Nyt menen johonkin ilmoituskonttoriin ilmoittamaan kielitunneista. Saanee kai aina jotakin työtä."
"Saa nähdä", kuului epäilevä vastaus. "Jospa ei onnistuisikaan, niin eihän tuo vielä olisi mikään onnettomuus."
"Ei. Hätätilassa voisin hyvin tulla toimeen eläkkeelläni, mutta olen liian tottunut työhön viihtyäkseni ilman sitä."
Puhuessaan selaili hän jotakin muistoonpanokirjaa, otti sieltä esille käyntikortin ja pani sen pöydälle.
"Tämä on uusi osoitteeni. Muutan heti hotellista, täytyy huolehtia että saan huonekalut, mitä puuttuu ja muuta sellaista. Tämän iltaa ja koko huomispäivän on minulla kaikenlaista puuhaa, mutta tahdotko juoda teet luonani huomeniltana kello 8?"
"Kiitos."
Äiti ei sanonut enempää. Hän loi tarkan, tutkivan silmäyksen ympäri huonetta. Täällä oli aiheita hienouteen ja mukavuuteen – kylliksi osoittamaan omistajan makua.
"Tarvitset uudet uutimet", huomautti hän lyhyesti, järjestellen muutamia irtopapereita muistokirjassaan. Sitte otti hän hansikkaansa ja läksi nyykäyttäen vähän päätänsä hyvästiksi pojalleen, joka jäi seisoen katselemaan, kun hän notkeasti ja varmasti asteli ovea kohti. Vieraan mentyä heittiihe silloin mukavaan asentoon tuoliinsa ja alkoi jälleen lukea Zola'an l'Oeuvrea.
Samassa koputettiin ovelle ja eräs nuori mies hyökkäsi sisälle sellaisella vauhdilla että hän melkein oli lennähtää nokalleen laattialle.
"Kuulehan! Mikä se oli tuo, jonka tapasin rappusissa!" kuiskasi hän salamyhkäisesti. "Hienoutta! Pariisilais-asento – ja pariisittaren jalat."
"Pariisilaisjalkineet, kai tarkoitat", vastasi isäntä katsahtaen tulokkaasen jotenkin samallaisella tarkkaavaisuudella, jonka suo kärpäsellekin. "Niin, se oli äitini."
"Äitisi?" huudahti toinen nolona, kääntyen oveen päin, ikäänkuin hän sen läpi vielä voisi nähdä tuota poistuvaa.
"Valehtelet nytkin kai, kuten tavallisesti", lisäsi hän epäillen.
"Tuossa on hänen korttinsa." – Kun toinen katseli sitä, käytti isäntä tilaisuutta lukeakseen muutamia rivejä kirjastaan.
"Ei, en ymmärrä. Tämä tietysti on pilaa." Hän asetti päänsä odottavasti kallelleen kuin koiranpentu, joka jännityksellä kuulostelee rottia.
Vähääkään siitä välittämättä jatkoi isäntä lukuansa.
"Hän näytti aivan liika nuorelta."
"Vai niin", sanoi hän lyhyesti heittäen kärsimättömästi kirjan kädestään. "Hän oli seitsentoista vuotia saadessaan minut ja nyt hän on 42 vuotta – jaksatko käsittää sen?"
"Mutta – ethän ole koskaan maininnut, että sinulla äitiä onkaan."
"Pyydän anteeksi! Mutta se tavallisesti on tarpeetonta älykkäiden ihmisten kesken. Se riemuhan tapahtuu kerran jokaisen nuoren miehen osaksi, että hänellä on äiti. Toivon, että voit ottaa asian tyynesti."
"Hm – mutta – kun et ole koskaan maininnut, missä hän oleskelee."
"Ja minäkö istuisin Grandin ravintolassa selitellen perheolojani!"
"Hän oli hienon näköinen", muistutti nuorempi heistä miettiväisenä.
"Euroopan ilma sen tavallisesti vaikuttaa."
"Luulenpa melkein niin." Vastatullut kyhentelihe itsetuntoisesti, nosti huolellisesti päällystakkinsa liepeen ja istuutui leposohvalle.
"Niin, mutta eipä sitä juuri uskoisi, kun näkee miten jäljettömiin sinun kuusiviikkoinen olosi Pariisissa on mennyt."
"Tässä on taas tuo vanha juttu ketusta ja pihlajamarjoista. – Mutta jos voit lainata minulle kymmenisen markkaa, niin olkoon unohduksissa kaikki muut?"
"Ei ole äyriäkään! Jos äitini ei olisi niin hienonnäköinen niin lainaisin häneltä."
"Hän on kuin espanjatar."
"Vai niin, ja sinä olet kuin – " sopivaa sanaa hän ei samassa löytänyt.
Toinen nousi sanoen:
"Mietihän asiaa siksi kunnes tapaamme. Pidän huolta että saamme pöydän teatterin lämpiössä."
Molemmat nyykäyttivät päätään ja vieras katosi.
Seuraavana iltana kahdeksan seudussa meni Ville Zimmermann pienen, huonosti kivitetyn pihan poikki, nousi kivirappuja ylös ja soitti äitinsä ovelle. Mulatti aukasi.
"Rouva on tuolla ylhäällä", sanoi hän huonolla ruotsinkielellä, pistäytyen sisälle ja ottaen lampun keittiön pöydältä. "Minä käyn edellä ja näytän tietä."
Ville seurasi häntä pakollisesti ja vastenmielisesti. Hän mieluummin olisi toivonut jotakin syytä pois kääntymiseen.
Mulatti aukasi oven valaistuun huoneeseen ja mennä lönkytteli sitte pehmoisin, kömpelöin askelin alas rappusia omaan valtakuntaansa.
Rouva Zimmermann seisoi asetellen uudinta akkunaan. Kun poika astui sisälle, heitti hän vasaran ja naulat kädestään.
"En ole vielä ehtinyt saada kaikkea järjestykseen", lausui hän ojentaen hänelle kätensä, "mutta minusta tuntuu kuin tulisin täällä viihtymään. Olen ollut kuin uutterassa päivätyössä, vaeltaessani huonekalukauppiaiden, puutarhurien ja kaikenmoisten väliä. Miltä luulet täällä alkavan näyttää?"
Voimakkaalla, mutta ei juuri kauniilla liikkeellä vei hän kätensä lantiolleen, samalla osoittaen toisella huonetta.
"Hauskalta."
Hän katseli ympärilleen hieman hämmästyneen näköisenä. Nähtävästikin oli hän odottanut jotakin aivan toista.
Huoneessa, joka oli kummallisen vanhan-aikuinen huone, oli kolme, kahdelle eri suunnille antautuvaa kaariakkunaa ja sen seinät olivat paperien asemasta peitetyt tummalla laudoituksella.
"Talonomistaja on varmaankin hyvin omituinen", virkkoi äiti. "Näkee kaikesta sen, ettei hän tahdo samanlaista kuin muilla ihmisillä on, ja se hänessä minua miellyttää. Noita paljaita kylmiä seiniä en kumminkaan voinut sinänsä sietää, en myöskään akkunoita aivan verhoitta, vaikka alaruudut lasimosaiikkineen ovatkin kauniit. Siksi olen laitellut näin. Tämähän näyttääkin oikein itämaalaiselta. Koko varastoni kankaita,