.
Читать онлайн книгу.
tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.
"En avaa."
"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana meille avata?"
"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."
"Kuka te olette?"
"Kukako olen?"
"Niin, kuka?"
"Entä te?" kysyi ääni.
Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä, vaan täytyi vastata.
"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja tahdomme päästä huoneisiimme."
"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent: jätän teidät portin taakse."
"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi toisen kättä.
Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:
"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi olla kaukana."
"En voi jättää paikkaani."
"No lähettäkää joku muu."
"Ei ole ketään."
"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"
"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä makuupaikan löydän."
"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen.
"Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."
"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä vuodessa – ei se riitä."
"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."
"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"
"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"
"Kuningas."
"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme hukassa!"
Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.
"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.
"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."
"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"
"Ette mistään. Se on niin päätetty."
"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"
Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.
Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.
Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.
Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.
Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.
"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.
"Mutta silloin puhutte totta."
"Uskotaanko minua?"
"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."
"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."
"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"
"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"
Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.
Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.
Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!
"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.
"Tunnen sen", sanoi vanhempi.
"Se on…"
"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."
Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:
"Laurent!"
"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.
"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.
"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"
"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"
"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."
"Jaha; hyvää iltaa, neiti."
"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.
"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.
"Ei suinkaan."
"No sisäänkö pyritte?"
"Hyvin mielellämme."
"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"
"Kyllä, kyllä."
"No?"
"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."
"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."
Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.
"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.
"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.
"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."
"Kuka on pannut?"
"Kuningas."
"Kuningasko?"
"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."
"Ja sille on annettu määräys…"
"Kova, siltä ainakin näyttää."
"Hitto vie, koetetaan sovitella."
"Millä tavoin?"
"Annetaan sille veijarille rahaa."
"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."
"No tarjotaan kalunoita!"
"Olen jo tarjonnut."
"No?"
"Hän