Rouva de la Motte. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
asti!"
"Juuri niin, monsieur."
Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä ajuriin päin ja huusi tälle:
"Anna mennä!"
Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja edelleen pitkin rantakatuja.
Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.
Vaunuissa oltiin aivan ääneti.
Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella kivityksellä.
Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.
"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja hämillään."
"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat säätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka he itse ohjaavat?"
No siihen on helppo keksiä vastaus.
Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.
Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.
Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen… mikäli asiaa ymmärrän, oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.
Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse kerrassaan mitään.
Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat ranskalaisia?
Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta. Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti, kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset. Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja sitten todellakin, – jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin naisen kanssa?
Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.
Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria, kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja sanoi englanninkielellä:
"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia; tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."
"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."
"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"
"Tuntuu kyllä, madame."
"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"
"En minä univormuista paljoa tiedä."
"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"
Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.
"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä, "minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa. Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."
"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme jotakin sanomista."
"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni kuitenkin olisi teille kiusallinen…"
"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä pyytäneet seuraamme."
"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.
"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."
"Te siis olette meitä luullut… Puhukaa vain suoraan."
"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."
"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."
"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."
"Mitä on tapahtunut?"
"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."
"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."
Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin olkapäälle.
Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée, johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt niin kauas taaksepäin kuin sopi.
Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut väliaisan ja vetohihnan väliin.
Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.
Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän nousi takaisin vaunuihin.
Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja hän itsekin lämpenisi.
Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.
Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti.
Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.
Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.
Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.
Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:
"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"
Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.
Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi