Ivanhoe. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
kohteliaisuutta tavallisten sääntöjen mukaan, mutta olivat kuitenkin sen verran säilyttäneet alkuperäistä suoruuttansa ja rehellisyyttänsä, että näyttivät pitävän häpeänä peitellä sydämen luonnollisia tunteita. Sellaista kasvojen muotoa pidetään usein, vaikkakin väärin, miehuullisen suoruuden ilmauksena, kun se itse teossa ei ilmaise muuta kuin irstaisen sydämen kevytmielistä huolimattomuutta. Se kuvastaa sydäntä, joka ylpeilee suuresta suvustaan tai rikkaudesta tai mistä muusta satunnaisesta edusta hyvänsä, jolla ei ole vähintäkään yhteyttä todellisen ihmisarvon kanssa. Mutta niiden silmissä, jotka eivät miettineet asiaa näin syvältä – ja niitähän oli sata yhtä vastaan – antoi prinssi Juhanan puuhkakauluksen komeus, kalleimmilla soopelinnahoilla päärmätyn viitan loisto sekä sahviaanisaappaitten ja kultakannusten koreus kylliksi syytä tervehtiä häntä kaikuvin tervehdyshuudoin.
Sillä tavoin iloisesti ratsastaessaan taistelutannerta pitkin prinssi huomasi sen metelin, jonka Iisakin kunnianhimoinen pyrkimys päästä korkeammalle arvosijalle oli nostanut. Juhanan terävä silmä tunsi paikalla juutalaisen, mutta siirtyi heti paljon suuremmalla mieltymyksellä ihanaan Siionin tyttäreen, joka metelistä pelästyneenä kiinteästi piti kiinni vanhan isänsä käsivarresta.
Rebekan kauneus todellakin veti vertoja Englannin kuuluisimmille kaunottarille, niinkin perinpohjaisen asiantuntijan silmissä kuin prinssi Juhana oli. Neidon vartalo oli erinomaisen sopusuhtainen, ja itämainen puku, jota hän juutalaisnaisten tapaan käytti, salli sen kauneuden esiintyä täydessä valossaan. Keltasilkkinen turbaani sopi hyvin yhteen kasvojen tummaverisyyden kanssa.
Säihkyvät silmät, kulmakarvojen jalo kaari, kaunis kotkannenä, helminä kiiltävät valkoiset hampaat, tuuheat mustat suortuvat kiehkuroina valuen ihanalle kaulalle ja rinnalle, joita puoleksi peitti kalleimmasta Persian silkistä tehty purppuranpunainen röijy, täynnä kudottuja kirjavia kukkasia. Kaikki tämä yhdessä sai aikaan, että Rebekka kauneudellaan voitti kauneimmatkin läsnäolevista naisista. Kuumuuden vuoksi oli kolme ylintä, helmillä koristettua kultahakasta, joiden virkana oli röijyn kiinnipitäminen kaulasta vyölle asti, aukaistu, suoden siten silmälle vähäistä avarammankin näyn kuin mitä yllä on kuvattu. Sen kautta tulivat myös timanttiset kaulavitjat sekä suunnattoman kalliit korvarenkaat selvemmin näkyviin. Vihdoin oli ihanalla tyttärellä koristuksenaan tuuhea kamelikurjen sulka, joka oli kiinnitetty turbaaniin säihkyvällä jalokivisoljella. Se oli koristus, jota ylempänä lavalla istuvat kopeat aatelisnaiset suuresti pilkkasivat ja nauroivat, mutta jota he kuitenkin sydämessään salaa kadehtivat.
»Vannonpa kautta Aabrahamin kaljupään!» huusi prinssi Juhana, »että tuo juutalaisneito on sen kauneuden perikuva, jota ihaillessaan viisain kaikista entisajan kuninkaista tuli päästään pyörälle! Mitä arvelet, Aymer-abotti? – Vannonpa viisaan Salomonin temppelin kautta, jota meidän vieläkin viisaampi veljemme Rikhard ei ole pystynyt vapauttamaan, että tämä se juuri onkin se Korkeassa Veisussa mainittu morsian!»
»Saaronin ruusu ja laaksojen lilja!» vastasi abotti, puhuen hiukan nenäänsä. »Mutta muistakaa sittenkin, ruhtinaallinen armo, että hän on vain juutalaistyttö.»
»Aivan niin», lisäsi prinssi Juhana, häntä sen enempää kuuntelematta, »ja tuossa on minun väärä mammonani – markkamarkiisi, kultakolikko-kreivi – riitelemässä etusijasta pennittömien lurjusten kanssa, joilla ei virttyneitten takkiensa taskuissa ole ainoatakaan äyriä estämässä Mattia kukkaroon pääsemästä. Lupaanpa, Pyhän Markuksen ruumiin kautta, että hankin itse sijan lainakuninkaalleni ja hänen suloiselle juutalaisneitosellensa! – Kuka hän on, Iisak? Vaimosiko vai tyttäresi, tuo Itämaan houri, jota puristat kainaloosi niin kiinteästi kuin olisi hän aarrearkkusi?»
»Hän on tyttäreni, Rebekka, ruhtinaallinen armo», vastasi juutalainen kumartaen syvään. Hän ei näyttänyt yhtään hämmästyvän prinssin tervehdyksestä, vaikka se sisälsi yhtä paljon pilkkaa kuin kohteliaisuutta.
»Sitä parempi sinulle», sanoi Juhana purskahtaen nauruun, johon hänen iloiset seuralaisensakin katsoivat velvollisuudekseen yhtyä. – »Mutta yhtäkaikki, olkoon hän tyttäresi tai vaimosi, hänen pitää saada paikka kauneutensa ja sinun ansioittesi mukaan. – Kutka tuolla ylhäällä istuvat?» jatkoi hän, luoden silmänsä lavalle. »Saksilaisten maamoukkien laiskat, pitkät raadothan siellä loikovat! – Piru ne vieköön! Siirtykööt lähemmäksi toisiansa ja tehkööt sijaa tälle koronkiskuri-kuninkaalle ja hänen ihanalle tyttärelleen. Kyllä minä opetan noita talonpoika-lurjuksia jakamaan synagogan kunniasijat niiden kanssa, joiden oma synagoga oikeastaan on.»
Lavalla istujat, joihin tämä häpäisevä, raaka puhe kohdistui, olivat Cedrik Saksilainen perheineen ynnä hänen ystävänsä ja heimolaisensa Athelstan, Coningsburghin herra, jota kaikki Pohjois-Englannin saksilaiset pitivät korkeimmassa kunniassa sen vuoksi, että hän oli heidän vanhain kuningastensa sukua. Mutta tämän kuninkaallisen veren kanssa oli Athelstan perinyt myös monta esi-isäinsä heikkoutta. Hän oli sievä muodoltansa, kookas ja vahva ruumiiltaan ja parhaassa miehuudeniässään – mutta niin nahjuksen näköinen, niin torkkusilmäinen ja uniotsainen, niin toimeton ja hidas kaikissa liikkeissään ja saamaton päätöksissään, että häntä yleisesti nimitettiin Athelstan Myöhäiseksi, erään esi-isänsä liikanimen mukaan. Hänen ystävänsä – olihan niitä paljonkin, jotka samoin kuin Cedrik olivat hartaasti häneen kiintyneet – väittivät, ettei hänen vitkallisuutensa riippunut rohkeuden puutteesta, vaan päättämättömyydestä. Toiset sitä vastoin arvelivat, että esi-isiltä peritty ylenjuomistapa oli hämmentänyt hänen älynsä, joka ei alkujaankaan tainnut olla kaikkein terävintä laatua. Hänen toimeton rohkeutensa sekä pehmeä hyväntahtoisuutensa olivat muka vain viimeisiä tähteitä sydämestä, joka olisi voinut ansaita ylistystä, mutta jonka kaikki jalot avut olivat uponneet pitkälliseen, eläimelliseen juoppouteen.
Tälle miehelle, jota tässä olemme kuvanneet, prinssi oli lausunut kopeat sanansa, käskien hänen tehdä tilaa Iisakille sekä Rebekalle. Aivan hämmästyksissään käskystä, joka sen ajan tapoihin ja mielipiteihin nähden oli kovin häpäisevä, Athelstan ei tahtonut totella eikä myöskään tietänyt miten kieltää, ja hän vastusti siis käskyä vain toimettomuudellaan. Jäsentäkään liikahduttamatta hän avasi suuret, harmaat silmänsä ja ällisteli prinssiä kasvoillaan typerä ilme, jota ei saattanut nauramatta katsella. Mutta maltiton Juhana ei ottanut sitä naurun kannalta.
»Tuo saksilais-sika», huusi hän, »on joko nukuksissa tai hän ei ota korviinsa käskyjäni. – Kutkutapas häntä hiukan peitselläsi, de Bracy», lisäsi hän vieressään ratsastavalle ritarille, jonka johdettavana oli joukko »vapaita kumppaneita» eli »Condottiereja», s.o. mihinkään erikoiseen kansaan lukeutumattomia palkkasotureita, jotka palvelivat ketä hallitsijaa hyvänsä, kun hän vain heille palkan maksoi. Nurinaa nousi prinssi Juhanan omien seuralaisherrojenkin joukosta, kun he tämän käskyn kuulivat. Mutta de Bracy, joka oli virantoimituksissaan hylännyt kaiken omantunnon arkuuden, ojensi pitkän peitsensä aitauksen ja lavan välin yli. Epäilemättä hän olisi täyttänyt prinssin käskyn, ennenkuin Athelstan Myöhäinen olisi kerinnyt herätä hämmästyksestään ja väistyä aseen tieltä. Mutta Cedrik, joka oli yhtä kerkeä kuin hänen kumppaninsa oli vitkallinen, paljasti salaman nopeudella lyhyen miekkansa ja hakkasi yhdellä lyönnillä peitsen kärjen poikki varresta. Prinssi Juhanan kasvot tulistuivat aivan punaisiksi. Hän päästi suustaan julman kirouksen ja aikoi juuri lausua yhtä ankaran uhkauksen, mutta siitä estivät häntä hänen omat seuralaisensa, jotka tunkeutuivat ympärille ja rukoilivat häntä malttamaan mielensä; siitä häntä myös esti yleinen kansan kaiuttama hyväksymishuuto Cedrikin miehuullisen teon johdosta. Prinssi mulkoili vimmastuneena silmiään, ikäänkuin hakeaksensa jotakin muuta kohdetta, johon hän voisi helpommin ja vaaratta kääntää vihansa. Tapasipa hänen katseensa silloin yllämainitun jousimiehen, joka vastasi siihen lujalla katseella ja yhä edelleen jatkoi hyväksymishuutoaan, vaikka prinssin tuima silmä häneen tuijotti. Juhana kysyi, miksi hän niin teki.
»Hurraanpa minä aina», sanoi jousimies, »kun näen kelpo laukauksen tai oivan iskun.»
»Sanotko niin?» vastasi prinssi. »Tottapa sitten itsekin taitanet osata pilkkaan, arvelen ma?»
»Metsämiehen