Susikoira. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti. Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti, missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen; katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä. Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella. Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen oloonsa.
Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan, mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat pakkasen kahleet.
Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua. Sitäpaitsi se oli nälissään.
Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen, missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin pintaa.
Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle, missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli yhä noita toisia ääniä – heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja pirahduksia.
Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta, ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä. Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja, perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille yhtä uusi yllätys.
Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista, mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin pentuja, jotka se oli siittänyt.
Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.
Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia, ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata sanottavasti lihaa.
Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina jollain tavoin erilaisina.
Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä. Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa, suojatonta vatsaa.
Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului palkitsematta sen eränkäyntiä.
Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada. Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan. Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.
Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa virran käänteessä.
Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon