Susikoira. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
Bill pudisti päätään.
"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.
Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä huolikaan."
"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.
Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.
"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi Bill matkalle lähdettäessä.
He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja ponnahti siitä Billin lumikengille.
"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.
Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli jäljellä, – keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.
"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä. Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."
Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä. Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."
"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.
"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."
"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.
"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän, kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."
Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme tuntia myöhemmin muuttui yöksi.
Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin, Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:
"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä täällä on nähtävää."
"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."
"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.
Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.
"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista osuu matkan varrelle."
"Sinä tarkoitat, että ne luulevat olevansa meistä varmoja", tokaisi Henry painokkaasti.
Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.
"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."
Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.
"Se on naarassusi", vastasi Bill.
Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä, joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet koiraparvesta.
Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi, pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi, aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.
Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli kookkaimpia lajiaan.
"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain kohdalta", aivosteli Henry.
"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."
"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein kanelinkarvaiselta."
Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.
"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta", sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."
"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten lieneekään!"
"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.
Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata, kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.
"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"
Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta. Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.
Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään ilmaisten.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä, sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on Bill."
"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme