Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä oli monta; kesäpalatsi oli pieni – tavallinen maalaiskartano vain; epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin – puutarhassa. Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla – auringon kulkiessa puolipäiväpiirin kautta – tulisi keisari loistaviin univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa. Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen, innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille – rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn – ja kuin sopimuksen mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan – ei ylöttömästi, vaan kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia. Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta. Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin, lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi, että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa surkeasti hymyillen – he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta, mutta iloissaan, että se oli ohi – joissa jokainen hymyili, vaikka murtuneella mielellä.
Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan – lähettävän vaunuja meitä hakemaan – vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.
Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.
Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme. Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on luonnetta – venäläistä luonnetta – joka on kohteliaisuus itse ja kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä, johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan kumarruksilla:
"Hyvää huomenta – olen iloinen nähdessäni teidät luonani – olen ihastunut – olen hyvilläni – olen onnellinen, kun saan ottaa teidät vastaan!"
Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti, otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin – tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.
Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta – lieneekö ollut puuvillaa vai liinaa – eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen, mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.
Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut. Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset, musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut, päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään. Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena, jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen. Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää. Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta, jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä, ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta – omituisemmalta kuin voin kertoa – että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö, joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni, olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen, mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, – yhtä järjettömältä kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten – laaksojen – asumattomani erämaitten – alitse tiettömän