Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
se tee mitään – ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan – se tuottaa hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo, koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi? Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.
V LUKU
Yhdeksäntuhatta mailia idässä – Odessan amerikkalaisuus – Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään – Lähdössä Venäjän itsevaltiaan vieraaksi.
Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään – sataviisikymmentä pituusastetta San Franciscosta – ettei kelloni enää pysy ajan tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä epäilykset tai pelko enää minua kiduta.
Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin, ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan. Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin… presto! illusioni hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen, jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja samoin olivat vaunutkin – mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.
Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa ilmastoissa niin harvinaista.
Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat – siinä oli kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä, että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan – vaali sen kohtaloita isällisellä huolella – työskenteli hedelmällisellä nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi – kulutti auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen – hankki sille vankan toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman suurkaupungeista – rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä varoillaan – ja – . No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä, ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla sen kohtaloihin. Suom.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous, koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat sinulle kiven."
Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan! mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain valitseminen! – ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?
VI LUKU
Keisarillisten kesäasunto – Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten – Komitea laatii adressin – Keisari perheineen ottaa meidät vastaan – Keisarillisten puvut – Keskitettyä voimaa – Suuriruhtinaitten luona – Viehättävä huvila – Ritarillinen ilmiö – Suuriruhtinatar – Suuriruhtinaan aamiainen – Leipurin poika saa aikaan nälänhädän – Teatterihallitsijat petosta – Kenraalikuvernööri käy laivalla – Virallinen "tyyli" – Ylhäisiä vieraita – "Munkhausijuttelua" heidän kanssaan – Loppumenot.
Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin. Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten jonkun entisen maavyöryn uraa – kaikki tämä oli niin samanlaista, kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta. Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa kirkkaat värit näkyviin