Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
vaikutuksen – yksi luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta – niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä, ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa. Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.
Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat maan.
Pyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista vuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon vanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon ihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä ihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa on sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja kaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin Baalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä ja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää tämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää – elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon sisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin laadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma. Perspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita riippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty, kuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia öljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen oli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia, jotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta kuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja kumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja laskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia ja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän, elleivät ehkä väsyneetkin.
Kaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla oli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää tai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä räikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet – ei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai herättänyt hänen ihastuksensa.
Ihmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin saavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta kirkosta sanotaan, että "päteväin asiantuntijain mielestä monessa suhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan nähnyt"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja taiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja palohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään etuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään maalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.
Kävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta. He olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui kantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he olivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja sitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään kukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen. Kun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen – he olivat viiden kuuden jalan päässä toisistaan – hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain kehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta minuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja antoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja ponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat uskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä kertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia. Ilma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin ilmapallot.
He eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä takakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa haltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta soittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän sisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme nähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot toivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan) ja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen luultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa tai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu ihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai turmelevan kaikki heidän asiansa – jättiläisten, maanhaltijain ja henkien – ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia "tuhannen ja yhden yön" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs älykäs lähetyssaarnaaja.
Kävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se alkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi. Se on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan alle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä, neljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä pitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä. Asettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa, aina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä ja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään puolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään muutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle ristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni hän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen turkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan. Mutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä ymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi mitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että ehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä mielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)
Riisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen mausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla, joka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset kaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka lienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli kynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä oli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste – muuan vartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi, että mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen timantin alla.
Kävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen enempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja – eikö niitä liene tuhansia – jotka kaikki ovat saman katon alla ja holvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi korttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa, toisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin, on siinä kadun mitta valitsemisen varaa – ei tarvitse kävellä itseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama on silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa on alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on runsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari todella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se on täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä, aaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä, ylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja kummannäköisiä ja kummapukuisia