Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
arvata, vaan edeten vain kiireellisesti. Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä, eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä: "Ne junkkarit tulevat perässämme!"
Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini ja pudottelin ne – järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti, tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin, ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan ollessa, lähimailla – eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t: ri Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle, joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.
Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon saakka.
Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies, joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on – sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan, vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä, jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon, että se pitää.
Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme – sen me täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään – ja kun vahdit saapuivat sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa. He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä turvassa.
Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.
II LUKU
Nykyinen Kreikka – Kukistunutta suuruutta – Matka läpi Arkipelaagin ja Dardanellien – Historian jalanjälkiä – Ensimmäinen gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo – Ankkuroimme Konstantinopolin edustalle – Kummia muoteja – Kekseliäs hanhikauppias – Ihmeellisiä rampoja – Suuri moskeija – Tuhat yksi pylvästä – Stambulin suuri basaari.
Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita, joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta temppelistä – hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan. Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita, emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata, kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa. Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä hallitus saa toimeentulonsa.
Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa, niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa. Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa, joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa dollaria – ne saatiin ottamalla kymmenes osa maanviljelyksen tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa. Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi ohraisesti.
Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata, ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä sen alennuksen aikoina – kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.
Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä se ei ole nykyään – kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet. He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja