Tessin tarina. Thomas Hardy
Читать онлайн книгу.
paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan kirkossa esi-isäni lepäävät – sadoittain – puettuina haarniskoihin ja koristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin seitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan miestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin minulla!
– Vie suas!
– Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet "Kirkkaaseen Tilkkaan", niin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös rattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja vie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön pyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja odottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria uutisia.
Kun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja veti sieltä shillinginrahan – monta hänellä ei niitä ollutkaan.
– Tässä on vaivoistasi, poika.
Se muutti pojan käsityksen asemasta.
– Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain muuta?
– Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi – vaikkapa lammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten verimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen makkara.
– Kyllä sanon, Sir John.
Poika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin torvisoittoa.
– Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?
– Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.
– Niinpä tosiaan – aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä asioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä ajan tarkastamaan tuota yhdistystä.
Poika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon paisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla sinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä ääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.
2
Marlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan laakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein kokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta, vaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.
Sopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä kohoavain kumpujen laelta – kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana aikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen sokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin, luikerteleviin ja savisiin teihin.
Tätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy ruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä liituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin, Nettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin. Matkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä kalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu tuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi nähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on kerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.
Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka. Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin, mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas taivaanranta siintää merensinisenä.
Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on Blakemoren laakso.
Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III: n aikana tuomittu suuriin sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat laakson laitumia.
Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä vieläkin.
Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa – iloinen muisto vanhoilta paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa, ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.
Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja valinnut kukkansa.
Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua". Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.
Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä, toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää välinpitämättömiltä.
Ja samoin kuin aurinko lämmitti