Tessin tarina. Thomas Hardy
Читать онлайн книгу.
puoli tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin, sillä sinne on pitkä matka.
– Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele, äiti.
Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.
– Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.
– Kyllä minä menen.
– Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.
Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään, valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.
– Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään ja järjestellen pukuaan.
"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja äiti läksi.
Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus, valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä, somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.
Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan, pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.
Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli jo pantu nukkumaan.
Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika, sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä, sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään tullut vuoden vanhaksi.
Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa – iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin, onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia mukana – kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".
Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.
Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.
– Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi – eihän sinua pelota – ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on käynyt.
Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt vanhemmatkin.
– Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.
Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi. Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.
4
Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään istahtamaan.
Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.
Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei, paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta, että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen isännän kanssa suuressa talossa.
Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla, pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin uhkeiden pilarien kanssa.
Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti, avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan