Prinssi ja kerjäläispoika. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
iloinen tekemään vaikka olikin nähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla hänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy juhlaan.
Puhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota Tom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi hälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina kekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella ystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi —
"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?"
Tom sanoi —
"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he mielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin antaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä vallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän olonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne!" Sitten hymyili hän itsekseen: "Se ei ole turhan takia kuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja samalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he koristavat ja kaunistavat puhettansa!"
Kun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan uupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi —
"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin loukkoon lepäämään?"
Lordi Hertfort sanoi —
"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän täytyy pian lähteä City'iin."
Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.
Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle – ja heille myös.
Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John —
"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"
"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni poika on hullu – hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"
"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä siitä, että – että – "
Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä, katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui —
"Puhukaa suunne puhtaaksi – eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta kuin minä. Epäilyksiä mistä?"
"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta, että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? – eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa eroitus, joka erittäin esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän ole mikään prinssi, ja siksi – "
"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen, jos kuuntelen teitä."
St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan —
"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä kalua."
"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika; eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä, ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley, tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen, jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on todellinen prinssi – tunnen hänet hyvin – ja hän on ennen pitkää oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."
Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen —
"Joutavia, hän on prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin, niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta, hulluutta!"
Heti sen jälkeen sanoi hän —
"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"
SEITSEMÄS LUKU
Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista, kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa