Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
Neuvoston?"
"Neuvoston".
"Oh!" sanoi Graham, ja koetettuaan turhaan päästä poistumaan toiselle puolelle, lähestyi hän koroitusta ja katsoi valkopukuisiin miehiin, jotka seisaallaan etäältä tuijottivat häneen ja kuiskailivat keskenään.
Neuvosto? Hän huomasi heitä nyt olevan kahdeksan, mistä viimeinen oli saapunut, ei hän tietänyt. He eivät tervehtineet; he seisoivat katsellen häntä samoin kuin yhdeksännellätoista vuosisadalla talonpoikaisryhmä olisi maantiellä katsellut äkkiä etäälle ilmestynyttä ilmapalloa. Mikä mahtoi olla tuo täällä toimiva neuvosto, tuo pieni valkoisen Atlaksen eteen kokoontunut pieni ryhmä miehiä, rauhassa kaikilta urkkijoilta tämän juhlallisen ympäristön keskellä? Ja miksi hän oli tuotu tänne näiden miesten eteen, jotka taukoamatta katsoivat häneen ja puhuivat hiljaa keskenään? Howard ilmestyi jälleen tullen kiiltävää permantoa pitkin heitä kohden. Koroituksen edessä hän kumarsi ja teki muutamia omituisia, luultavasti kunnioitusta osoittavia liikkeitä. Sitten nousi hän portaita ylös koroitukselle ja jäi pöydän päässä olevien koneiden ääreen.
Graham huomasi heidän keskustelevan, mutta ei kuullut sanaakaan. Tuon tuostakin joku valkopukuinen vilkaisi häneen. Graham turhaan höristi korviaan. Kahden keskustelevan miehen liikkeet kävivät kiivaiksi. Hän katseli heitä hetkisen, loi sitten katseensa vartijainsa liikkumattomiin kasvoihin… Kääntäessään päänsä näki hän Howardin ojentavan kätensä ja pudistavan päätään. Hänet keskeytti eräs valkopukuisista miehistä naputtaen pöytään.
Grahamin mielestä kesti keskustelu hyvin kauvan. Hän loi silmänsä kohden liikkumatonta jättiläistä, jonka juurella Neuvosto oli koolla. Sitten loi hän silmänsä salin seiniin. Niillä oli puolijaappanilaiseen tyyliin tehtyjä seinämaalauksia, useat niistä olivat hyvinkin kauniita. Näiden maalausten kehys oli komeata, taidehikasta, tummaa metallia, joka liittyi gallerian metallipäätyihin ja salin suuriin rakennustaiteellisiin piirteihin. Näiden maalausten siro kauneus oli vastakohtana ja kohottamassa salin valkoisen keskuskuvan voimakasta vaikutusta. Graham loi taas silmänsä Neuvostoon ja näki Howardin tulevan portaita alas. Heti kun hän eroitti hänen piirteensä huomasi hän Howardin olevan hyvin punaisen ja mutisevan itsekseen. Hän oli vielä kiihoittunut kun hän vähän ajan kuluttua tuli galleriaan.
"Tätä tietä", sanoi hän lyhyesti, ja he menivät vaiti pientä ovea kohden, joka aukeni heidän lähestyessään. Molemmat punapukuiset miehet jäivät oven kummallekin puolen. Howard ja Graham astuivat sisään, ja Graham, katsoessaan taakseen, näki valkopukuisen neuvoston seisovan liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten ovi raskaasti sulkeutui hänen takanaan ja ensi kerran heräämisensä jälkeen oli Graham keskellä hiljaisuutta. Astuessaankaan ei kuulunut ääntä.
Howard avasi erään oven, he astuivat etummaiseen kahdesta yhteen kuuluvasta huoneesta. Huone oli sisustettu valkoisella ja viheriällä. "Mikä Neuvosto se oli?" kysyi Graham. "Mistä he väittelivät? Mitä tekemistä heillä on minun kanssani?" Howard sulki huolellisesti oven, huokasi syvään ja sanoi jotain puolikovaa. Hän kulki viistoon huoneen poikki ja kääntyi huokaillen uudelleen. "Uh!" huokasi hän helpoituksesta.
Graham seisoi katsellen häneen.
"Teille täytyy minun selittää", sanoi Howard äkkiä katsomatta Grahamia silmiin, "että meidän sosiaalinen järjestelmämme on hyvin monimutkainen. Puolinainen selitys, vaillinainen kuvaus antaisi teille aivan väärän käsityksen siitä. Todellisuudessa on pääkysymys yksinomaan suurista yhtyneistä eduista – teidän varanne ja siihen myöhemmin lisäksi tullut serkkunne Warmingin rikkaus – ja muutamat muut tulot – muodostavat hyvin suuren omaisuuden. Ja syistä, joita teidän on vaikea ymmärtää, on teistä tullut tärkeä – hyvin tärkeä henkilö – joka vaikuttaa koko maailman asioihin".
Hän vaikeni.
"Niinkö?" sanoi Graham.
"Nykyään on olemassa suuria sosiaalisia häiriöitä".
"Niinkö?"
"Asiat ovat menneet niin pitkälle, että viisainta on sulkea teidät tänne".
"Pitää minua vankina!" huudahti Graham.
"Niin – meidän täytyy pitää teitä syrjässä".
Graham kääntyi häneen päin. "Tämäpä on omituista!" sanoi hän.
"Teille ei tehdä mitään pahaa".
"Eikö pahaa!"
"Mutta teidän täytyy pysyä täällä – "
"Luultavasti siksi, kunnes olen päässyt selville omasta asemastani".
"Juuri niin".
"Hyvä on. Alkakaa siis. Mitä merkitsee tuo: ei mitään pahaa?"
"Sitä en voi nyt selittää".
"Miksi ette?"
"Se kävisi liian pitkäksi, sire".
"Sitä suurempi syy alkaa nyt heti. Te sanoitte, että minä olen tärkeä henkilö. Mitä tiesivät ne huudot, jotka kuulin? Miksi suuri kansanjoukko joutuu intoihinsa kuullessaan uneni loppuneen, ja mitä olivat nuo valkopukuiset miehet suuressa Neuvostosalissa?"
"Kaikki selitetään teille, sire", sanoi Howard. "Mutta ei noin yht'äkkiä, ei noin yht'äkkiä. Nykyään on sellainen rauhaton aika, jolloin kaikki ovat kiihottuneita. Teidän heräämisenne. Ei kukaan odottanut teidän heräävän. Neuvosto miettii ja punnitsee asiaa".
"Mikä Neuvosto?"
"Se Neuvosto, jonka näette".
Graham kävi kärsimättömäksi. "Te teette väärin", sanoi hän. "Minun pitää saada tietää, mitä tapahtuu".
"Teidän täytyy odottaa. Teidän täytyy todellakin odottaa".
Graham istahti äkkiä. "Minä arvelen, että kun minä olen näin kauvan odottanut henkiin heräämistäni, niin voin vielä jonkun aikaa odottaa".
"Sitä parempi", sanoi Howard. "Niin, se on parempi. Ja minun täytyy jättää teidät yksin. Vähäksi aikaa. Minun täytyy ottaa osaa Neuvoston keskusteluun… Pyydän anteeksi".
Hän meni kohden ovea, epäröi hetkisen, ja katosi sitten.
Graham meni ovelle, koetti avata sitä, mutta huomasi sen olevan suljetun tavalla, jota hän ei ymmärtänyt; kääntyi takaisin, käveli hermostuneesti huoneessa ja istui lopulta. Hän istui jonkun aikaa liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmäkulmat rypyssä, pureskellen kynsiään ja koetti selvitellä itselleen niitä vaihtelevia kuvia, jotka hän oli nähnyt ylösnousemisensa ensimmäisen tunnin kuluessa; hän muisteli laajaa liikkuvaa katua, lukemattomia huoneita ja käytäviä, kansanjoukkoa, joka tungeksi ja huusi noilla oudoilla kaduilla, tuota pientä vastenmielisten miesten ryhmää, joka oli kokoontunut Atlaksen kuvapatsaan eteen, Howardin kummallista käytöstä. Hän alkoi ajatella suunnatonta perintöä – perintöä, jota ehkä oli väärin käytetty – joka antoi hänelle ennen kuulumattoman vallan ja etuoikeudet. Mitä hänen tulisi tehdä? Ja tämä hiljainen huone todisti kyllinkin selvästi hänelle, että hän oli vankina.
Grahamin sielussa heräsi voittamaton vakuutus siitä, että tämä suuremmoisten vaikutelmien sarja olikin unta. Hän koetti sulkea silmänsä ja jatkaa unta, mutta kun hän avasi ne jälleen niin ei hän tämän keinon kautta ollutkaan herännyt. Sitten alkoi hän tunnustella toista omituista huonekalua toisensa jälkeen näissä molemmissa huoneissa.
Pitkässä soikeassa peilissä näki hän oman kuvansa suureksi hämmästyksekseen. Hän oli puettu komeaan purppuranpunaiseen ja sinertävänvalkoiseen pukuun, hänellä oli pieni, suippo, hiukan harmahtava parta, ja hänen musta tukkansa, jossa oli valkoisia suortuvia, oli kammattu otsalle oudolla mutta sirolla tavalla. Hän näytti noin neljänkymmenen viiden vuotiaalta mieheltä. Ensi hetkessä ei hän voinut käsittää, että se oli hänen oma kuvansa.
Tuntiessaan itsensä purskahti hän nauruun. "Minun pitäisi tällaisena mennä Warmingin luo!" huudahti hän, "ja mennä ravintolaan hänen kanssaan syömään aamiaista!"
Sitten