Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
näki päänsä päällä ja vastapäätä itseään herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, ettei hän huomannut muuta. Sitten hän äkkiä näki kadun! Se ei ollut mikään katu sellaisena kuin Graham sen käsitti, sillä yhdeksännellätoista vuosisadalla olivat kaikki kadut tehty kiinteästä aineesta, ja ajoneuvoja täyteen sullottu ajotie oli kahden jalkatien välissä. Mutta tämä katu oli kolmesataa jalkaa leveä ja se liikkui; kaikki muu paitsi alin keskiosa liikkui. Tämä yhä jatkuva liikkuminen hämmensi hetkiseksi hänen ajatuksensa. Sitten ymmärsi hän, mitä se oli.
Parvekkeen alapuolella tämä omituinen katu kulki oikealle päin Grahamista katsottuna, yhtenä loputtomana ketjuna yhdeksännentoista vuosisadan pikajunan nopeudella. Se oli tehty kapeista poikittaisista listoista, joiden välillä oli niin suuri rako, että kääntyminen kadun kulmauksissa sujui helposti. Sen päällä oli istuimia ja siellä täällä kioskia, mutta se kiisi niin nopeasti hänen ohitseen, ettei hän selvästi voinut kaikkea eroittaa. Tästä häntä lähinnä olevasta katukäytävästä laskeutui toisia kadun keskustaa kohden. Jokainen liikkui oikealle päin, toinen aina toistaan hitaammin, mutta nopeuden ero oli niin pieni että helposti saattoi siirtyä viereiselle ja siten esteettömästi kulkea nopeimmalta katukäytävältä keskimmäiselle liikkumattomalle katukäytävälle. Tämän keskiosan toisella puolen oli uusi sarja katukäytäviä, jotka liikkuivat vasempaan päin. Tavattoman suuri, mitä erilaisin kansanjoukko oli kokoontunut äärimmäisille, leveimmille katukäytäville, tai laskeutui toiselta toiselle, tai kokoontui keskimmäiselle.
"Te ette saa jäädä tänne", sanoi äkkiä Howard hänen vieressään.
"Teidän täytyy heti poistua täältä".
Graham ei vastannut. Hän kuuli tajuamatta sanoja. Katukäytävät kiisivät jyristen eteenpäin ja kansa huusi. Hän eroitti hajahapsisia kaunispukuisia naisia ja tyttöjä, joilla oli sidottu nauhat ristiin rinnan yli. Sen hän ensiksi huomasi kansanjoukosta. Sitten huomasi hän, että päävärinä tämän kirjavan joukon puvuissa oli vaalean sininen, joka räätälin apulaisellakin oli ollut. Hän alkoi eroittaa huudon: "Nukkuja. Mitä on tapahtunut Nukkujalle?" Ja hänestä tuntui, että liikkuville katukäytäville hänen edessään kokoontui yhä enemmän ihmisten kaltaisia kalpeita olentoja. Hän huomasi miten sormella osoitettiin häntä. Parvekkeen vastapäätä olevalle liikkumattomalle katukäytävälle keräytyi yhä tiheämpi parvi sinipukuista kansaa. Äkkiä syntyi aivan kuin tungos. Ihmisiä lykättiin vastoin heidän tahtoaan molemmin puolin liikkuville katukäytäville, jotka veivät heidät eteenpäin. Päästyään jonkun matkan päähän tungoksesta palasivat ihmiset juoksujalkaa sinne takaisin.
"Hän on Nukkuja. Hän on todellakin Nukkuja", huusivat jotkut. "Hän ei voi olla Nukkuja", huusivat toiset. Yhä useampia kasvoja kääntyi häneen päin. Graham näki vähäisen välimatkan päässä toisistaan keskiosassa aukkoja, vieden porraskäytäviin, joista tuli ja jonne meni kansaa tulvillaan. Tungos keskittyi sen porraskäytävän luo, joka oli lähinnä parveketta. Kansaa riensi alas katukäytäviltä sitä kohden juosten viistoon katukäytävältä katukäytävälle. Ja ne, jotka olivat ylimmillä katukäytävillä näyttivät vuoroin katselevan tätä ja parveketta. Joukko lyhytkasvuisia tulipunaiseen pukuun puettuja miehiä, toimien yhdessä ja johdonmukaisesti, näytti puolustavan tämän porraskäytävän suuta. Heidän ympärilleen näytti syntyvän suurin tungos. Heidän loistavanpunaiset pukunsa erosivat selvästi vastustajien vaaleansinisistä puvuista – selvään näki heidän taistelevan keskenään.
Katsellessaan tätä kaikkea huusi Howard hänen korvaansa ja ravisti häntä käsivarresta. Äkkiä Howard poistui ja Graham jäi yksikseen.
Hän huomasi, että tuo huuto: "Nukkuja!" kasvamistaan kasvoi ja että lähimmillä katukäytävillä olevat ihmiset seisoivat. Hänen oikealla puolellaan oleva nopein katukäytävä oli tyhjä ja vastapäätä olevat toiseen suuntaan liikkuvat katukäytävät tulivat tulvillaan kansaa, joka poistui niiltä ja katukäytävä jatkoi tyhjänä matkaansa. Uskomattoman nopeasti kerääntyi keskiosaan aivan hänen silmiensä eteen suunnaton kansanjoukko, se yhä taajeni ja huudot, jotka alussa olivat olleet epäselviä, yhdistyivät tavattomaksi, taukoamattomaksi huudoksi: "Nukkuja! Nukkuja!" kuului kättentaputuksia ja ilohuutoja, päähineitä heilutettiin ja huudettiin: "Seisauttakaa kadut!" Sitten kuului Grahamille aivan outo sana. Se oli "Ostrog". Hitaimmalle katukäytävälle kokoontui taaja parvi, joka juoksi vastaiseen suuntaan kuin liikunta oli, pysyäkseen parvekkeen kohdalla.
"Seisauttakaa kadut", huusi kansa. Vikkelimmät juoksivat nopeasti keskikäytävältä nopeakulkuisimmalle hänen eteensä. Se vei sukkelaan hänen ohitseen nuo miehet, jotka huusivat hänelle outoja sanoja, ja miehet palasivat takaisin juosten viistoon keskikäytävälle. Yhden lauseen eroitti hän aivan selvästi: "Hän on todellakin Nukkuja! Hän on todellakin Nukkuja!"
Jonkun aikaa seisoi Graham aivan liikkumattomana. Sitten heräsi hänessä itsetietoisuus siitä, että tämä kaikki kohdistui häneen. Hän oli mielissään tästä suuresta kansansuosiosta, hän nyökkäsi ja haluten kuvaavammin osoittaa tyytyväisyyttään viittoi kädellään. Hän aivan hämmästyi kuullessaan minkä suosionosoitusten myrskyn tämä liike synnytti. Hälinä portaiden luona kasvoi suunnattomasti. Hän huomasi miten kansaa tulvi parvekkeille, miten miehet laskeutuivat köysiä myöten alas, ja miten toiset taas istuen köysistä riippuvalla tangolla häilyivät ilmassa. Hän kuuli ääniä takanaan, ja huomasi suuren joukon tulevan käytävän kautta; äkkiä näki hän vartijansa Howardin, joka kovaa puristi hänen käsivarttaan ja huusi hänen korvaansa hänelle outoja sanoja.
Hän kääntyi. Howard oli kalman kalpea. "Tulkaa pois", sanoi tämä. "He pysäyttävät katukäytävät. Koko kaupunki joutuu kuohuksiin".
Hän näki joukon miehiä rientävän sinipylväistä käytävää myöten Howardin jälestä, punatukkaisen miehen, vaaleapartaisen miehen, erään pitkän tulipunaisessa puvussa olevan miehen ja joukon muita punapukuisia patukoita heiluttavia miehiä. Kaikkien kasvoissa ilmeni kiihkeä, levoton pelko.
"Viekää hänet pois", huusi Howard.
"Mutta miksi?" sanoi Graham. "Minä en näe – "
"Teidän täytyy tulla pois!" sanoi punapukuinen mies käskeväisesti. Hänen kasvonsa ja katseensa ilmaisivat päättäväisyyttä. Graham katsoi toisesta toiseen ja hän tunsi miten vastenmielistä on elämässä joutua väkivallan alaiseksi. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Miehet laahasivat häntä pois. Melu näytti äkkiä kasvavan kaksinkertaiseksi, ikäänkuin puolet tuolta kummalliselta torilta kuuluvista huudoista olisi tunkeutunut hänen jälestään suuren rakennuksen käytävään. Kummastellen ja pyörällä päästään, tuntien valtaavan halun jäädä parvekkeelle, näki Graham miten häntä puoliksi talutettiin, puoliksi lykättiin sinipylväistä käytävää myöten. Äkkiä oli hän kahden Howardin kanssa hississä, joka vei heitä nopeasti ylöspäin.
VI LUKU
Atlaksen sali
Siitä hetkestä, jona räätäli kumarrellen lähti Grahamin luota, siihen hetkeen, jona hän joutui hissiin, oli tuskin kulunut viittä minuuttia. Hänen pitkän unensa varjo hämmensi vielä hänen ajatuksiaan; hämmästyksensä, löytäessään itsensä elossa tässä kaukaisessa ajassa, loi kaikkeen salaperäisen epätodellisen valon ja sekoitti todellisuuden ja unen. Hän oli kuin hämmästynyt katsoja keskellä tätä elämää, johon hän vasta puoliksi kuului. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt, erittäinkin kansantungoksen parvekkeelta, tuntui suuremmoiselta näytännöltä, jota hän katseli kuten teatterin aitiosta. "Minä en ymmärrä tästä mitään", sanoi hän. "Mitä tuo melu merkitsi? Ajatukseni ovat aivan sekaisin, Mitä he huusivat? Mikä vaara on kysymyksessä?"
"Meillä on ollut vaikeuksia", sanoi Howard. Hänen silmänsä loivat tutkivan katseen Grahamiin. "Nyt on levoton aika. Ja teidän ilmestymisenne, heräämisenne juuri nyt, on tavallaan yhteydessä sen kanssa – "
Hän puhui katkonaisesti aivan kuin hän ei täydelleen hallitsisi hengitystään. Äkkiä hän vaikeni.
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi Graham.
"Minä