.
Читать онлайн книгу.
vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.
Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren vaaleat kasvot.
Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.
"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.
"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet tutunomaiset.
"Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän majesteettinne varalle."
Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.
Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin.
"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas.
"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla."
Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta, mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta huolimatta:
"Ah, ma foi, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa olin tukehtua. Näkemiin, mesdames."
Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti silmänräpäyksessä hävisi.
Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea. Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi vasempaan kulmaukseen.
Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein keventävältä.
"Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta."
Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin, että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.
"Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa miehistä."
"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?"
"Herra de Malicorne, sire."
Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa.
"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.
"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa täällä vasemmallani."
Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin kuuromykkä.
"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja pidän nyt mielessäni hänen nimensä."
Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.
Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa, tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: – Kaikki käy hyvin.
Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.
"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."
"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise, "että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän majesteettinne käy huoneen läpi…"
"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni, "vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä teille olevan kylliksi."
Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän tukahutti sen.
"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen", jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."
La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan katseen.
Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman askeleen edelle.
Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään, jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.
Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen perästä kuningas palasi hänen luokseen.
"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi, mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?.. Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa herätätte."
"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun, kestää se rakkaus kaiken ikäni."
"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis rakasta?"
Tyttö kätki kasvot käsiinsä.
"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"
"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei; ei!"
"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"
"Ah, aina, sire."
"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, – ette laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"
"Ei, ah, ei!"
"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä, jota johdumme aloittamaan, elämässä