---

Скачать книгу

---

Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

      Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

      "Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme lohdutuksen ja levon."

      La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

      Louise oli vannonut.

      "Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

      Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

      Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

      Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

      "Mikä oivallinen ratsu, sire!.. Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

      Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

      "Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"

      162.

      Naiskolmikko

      Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon, työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

      "Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä joudunkaan, hyvä Jumala?"

      "Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti Itävallan Anna.

      "Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin minua."

      "Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

      "Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

      "Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi siten menetellyt?"

      "En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

      "Siitä näet, Marie!"

      "Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

      "Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

      "Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi, äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

      "On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi. Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

      "Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

      "Ja silti sanot olevasi hylätty?"

      "Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin… On kuitenkin kärsimys, jota en voisi vastustaa."

      "Mikä?"

      "Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, – perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan näkisin kuninkaalla lapsia… minä kuolisin siitä!"

      "Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua, mutta sinä kyllä ilman häntä."

      Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

      Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa, jonka tuloksesta hän oli levoton.

      "Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet väsymystä pikku matkamme jälkeen."

      "Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

      "Hiukan", vastasi Maria Teresia.

      "Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee uuvuttanut kuningasta."

      "Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

      "Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia kalveten.

      Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä muuttaen puheenainetta:

      "Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme: yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua."

      "Lemmenjuonia!.. Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar.

      "Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä."

      "Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?"

      "Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa."

      "Mistä syystä?"

      "Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta."

      "Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt hopeamitalit… joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen. Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista herjausta."

      "Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva d'Olonnea?"

      "En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä."

      "Casa de Usted",6 kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:

      "Olette kai kuulleet kamalan uutisen?"

      "Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen."

      "Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena tapaturmana?"

      "Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.

      Madame tuli lähemmäksi.

      "Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa.

      "Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.

      "Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista palvelijaa."

      "Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston yllyttämänä.

      "Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen, toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus."

      "Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen, uskaltamatta syventyä vertaukseen.

      "Kuka

---

Скачать книгу