Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
Читать онлайн книгу.
hyvän neuvon?
– Voi minua! Olkaa vaiti, älkääkä hommatko mitään ruokaa. Antakaa minulle lasillinen viiniäni.
– Ja te tahdotte uskotella minua, ettei teitä vaivaa mikään! sanoi Perpetua, täyttäen lasin ja pitäen sitä kädessään, ikäänkuin ei olisi tahtonut antaa sitä muutoin kuin palkintona siitä tunnustuksesta, jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.
– Lasi tänne heti paikalla, Don Abbondio virkkoi, tarttuen lasiin tutisevalla kädellä ja tyhjentäen sen nopeasti, ikäänkuin se olisi ollut jotakin lääkettä.
– Tahdotteko siis pakottaa minut kyselemään sieltä ja täältä, mitä on tapahtunut isännälleni? Perpetua virkkoi, seisten hänen edessään, kädet puuskassa ja kyynäspäät eteenpäin, katsoen häneen järkähtämättä, ikäänkuin olisi tahtonut imeä salaisuuden hänen silmistään.
– Taivaan nimessä, ei mitään loruja, ei mitään rähinää: tässä on henki kysymyksessä!
– Henkikö kysymyksessä?
– No niin juuri.
– Tiedätte varsin hyvin, että joka kerta kun olette suoraan uskonut minulle jotakin, niin en milloinkaan…
– No niin, totta kai! Kuten esimerkiksi koska…
Perpetua huomasi virittäneensä väärän virren; hän muutti äkkiä äänilajiaan:
– Pastori hyvä, hän sanoi liikutetulla ja liikuttavalla äänellä, olen aina ollut teihin kiintynyt; ja se että nyt tahdon tietää salaisuutenne, johtuu huolenpidosta, minä kun tahtoisin teitä auttaa, antaa teille hyvän neuvon, keventää mieltänne…
Itse teossa Don Abbondiota halutti yhtä suuresti vapautua ahdistavasta salaisuudestaan, kuin Perpetuata siihen tutustua; sentähden yhä heikommin torjuttuaan Perpetuan uudistetut ja yhä kiivaammat hyökkäykset, saatuaan hänet moneen kertaan vannomaan, ettei hän siitä hiiskuisi sanaakaan, hän viimein monen keskeytyksen ja huokauksen jälkeen kertoi hänelle tuon surkean tapauksen. Mainitessaan sen aiheuttajan nimen, vaati hän Perpetuan vannomaan uuden valan. Ja lausuttuaan tämän nimen Don Abbondio vaipui istuimen selkänojaa vastaan päästäen syvän huokauksen, nostaen ylös kätensä, puoleksi uhaten, puoleksi rukoillen ja sanoen:
– Armollinen taivas!..
– Voi minun päiviäni! huudahti Perpetua. Tuo roisto, tuo väkivallantekijä, tuo jumalaton mies!
– Suu kiinni! Vai tahdotteko kokonaan syöstä minut turmioon!
– No, olemmehan täällä yksin, eikä kukaan meitä kuuntele. Mutta mitä aiotte tehdä?
– Katsokaapas, sanoi Don Abbondio närkästyneellä äänellä, annattepa minulle hyviä neuvoja. Kysytte minulta, mitä aion tehdä; ikäänkuin te olisitte pulassa, ja minun pitäisi teidät siitä päästää.
– No, olisihan minulla kyllä vähäinen neuvo annettavana; mutta sitten…
– Entä sitten! antakaa kuulua.
– Minun neuvoni olisi se, kun kaikki sanovat arkkipiispaamme pyhäksi mieheksi ja jänteväksi mieheksi, ja ettei hän pelkää ketään, vaan että hän riemuitsee joka kerta kun hän voi kurittaa noita julmureita puolustaakseen pappia; niin minä sanon vaan, että kirjoittaisitte hänelle kauniin kirjeen ja selvittäisitte hänelle kuinka…
– Vaiti, vaiti! Kelpaavatko tuollaiset neuvot miesparalle! Ja kun sitten saisin pyssyn luodin selkääni, Jumala minua siitä varjelkoon, niin ottaisiko arkkipiispa sen minulta pois?
– Hui, hai! Eipä niitä pyssyn luoteja viskellä kuin papuja. Ja miten kävisi tämän matoisen maailman, jos nuo koirat purisivat joka kerta kuin haukkuvat. Sitäpaitsi olen huomannut, että ne, jotka osaavat käyttää hampaitaan ja hankkia itselleen respektiä, saavuttavat kunnioitusta. Ja juuri sentähden, että te ette koskaan tuo esiin syitänne, kaikki tätä nykyä hävyttömästi hyppäävät nenällemme…
– Vaiti heti paikalla!
– Kyllä minä pian olen vaiti. Mutta varmaa on sittenkin, että kun huomataan jonkun alati alistuvan ja panevan häntänsä jalkojen väliin…
– Suu kiinni! Onko nyt sopiva aika tuollaisiin jaarituksiin?
– No, riittäköön sitten: ajatelkaa asiaa ensi yönä. Mutta älkää tässä hyväksi aluksi itse vahingoittako itseänne tärvelemällä terveytenne. Syökää toki joku suupala.
– Totta kai sitä ajattelen, Don Abbondio mutisi, se on aivan varma.
Minä sitä ajattelen, sillä se on minun asiani. Ja hän nousi jatkaen:
– En tahdo syödä mitään, minulla on parempaa tekemistä. Totta mar minä sen tiedän, että minun on sitä asiaa ajatteleminen. Oh, oh, pitipä tämän onnettomuuden laskeutua juuri minun pääni päälle!
– Juokaa ainakin vielä tämä viinitilkka, sanoi Perpetua kaataen lasiin. Tiedätte, että tämä aina saattaa vatsanne kuntoon.
– Toisenlaista lääkettä tässä nyt tarvitaan!
Näin sanoen hän otti kynttilän ja mutisi yhä:
– Mitätön pikkuseikka! minun veroiselleni kunnon miehelle! Entä miten on käypä huomenna?
Tähän tapaan valittaen hän poistui kiivetäkseen yläkerrassa olevaan huoneeseensa. Saavuttuaan kynnykselle, hän kääntyi Perpetuaa kohti, painoi sormensa huulelleen ja virkkoi hitaalla ja juhlallisella äänellä:
– Taivaan nimessä. Ja hän katosi.
TOINEN LUKU
Kerrotaan, että Condén prinssi nukkui sikeästi Rocroyn taistelun edellisenä yönä; hän oli kuitenkin ensiksikin hyvin väsynyt ja toiseksi hän oli jo ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin ja määrännyt, mitä oli tehtävä seuraavana aamuna, Don Abbondio taas ei vielä tietänyt muuta kuin että seuraava päivä oli oleva taistelupäivä. Senpä vuoksi suuri osa yötä kului tuskalliseen punniskeluun. Hän ei edes ottanut lukuun sitä menettelymahdollisuutta, että konnamaisesta selityksestä ja uhkauksista huolimatta olisi toimeenpannut vihkiäiset. Tunnustaa Renzolle asianlaidan ja jotenkin sopia hänen kanssaan… Jumala siitä varjelkoon. "Älkää hiiskuko sanaakaan … muuten!" oli toinen bravoista sanonut, ja kuunnellessaan "muuten" sanan kaikuvan mielessään, Don Abbondio karkoitti kauas itsestään sen ajatuksen, että rikkoisi tuon määräyksen, jopa lisäksi katui lörpötelleensä Perpetuan kanssa. Paeta? Mutta minne? Ja sitten: kuinka paljo selkkauksia ja selityksiä! Jokaisesta hylkäämästään tuumasta miesparka kääntyi vuoteellaan. Paraalta pelastuksen tieltä hänestä viimein tuntui ajan voittaminen kauniiden Renzolle annettujen lupauksien avulla. Onneksi hänen mieleensä juolahti, että oli jäljellä ainoastaan muutama päivä siihen aikaan, jonka kuluessa avioliiton solmiminen oli kielletty.
– Ja jos näiden muutaman päivän kuluessa onnistun pidättämään tuota nuorukaista, on minulla sitten kaksi kuukautta mietintä-aikaa; ja kahdessa kuukaudessa voi tapahtua paljon asioita!
Hän hautoi sitten mielessään niitä verukkeita, jotka aikoi tuoda esiin. Ja vaikka ne hänestä itsestään tuntuivat hieman köykäisiltä, hän kuitenkin rauhoitti itseään ajattelemalla, että hänen arvokkaisuutensa saattaisi ne painaviksi ja että hänen vanha kokemuksensa antaisi hänelle etuuden kokemattomaan nuoreen mieheen nähden.
– Saammehan nähdä, hän virkkoi itsekseen. Hän ajattelee hempuansa. Mutta minä ajattelen nahkaani. Minä olen meistä kahdesta se, jolla on enemmän menetettävissä, lukuunottamatta, että olen viisaampi mies. Poikaseni, jos sinä tunnetkin suurta lemmentuskaa, niin en minä silti tahdo henkeäni menettää.
Rauhoitettuaan täten hieman mieltänsä tekemällään päätöksellä saattoi hän viimein sulkea silmänsä. Mutta mikä lepo, mitä unia! Bravoja, Don Rodrigo, Renzo, ahtaita polkuja, kallioita, pakoretkiä, takaa-ajoa, huutoja, laukauksia.
Heräämishetki suuren onnettomuuden